5. jakson tekstivastine

Toiveikkaalla realismilla kohti hyvinvointialuetta

Tervetuloa kuuntelemaan Odotushuone-podcastia. Kymenlaakson hyvinvointialueen valmistelu on jo alkanut. Ovien avautumista odotellessa on hyvä hetki tutustua uudistukseen muutosjohtaja Lauri Lehdon ja asiantuntijavieraiden seurassa. Tässä podcastissa keskustellaan hyvinvointialueesta monipuolisesti ja rohkeasti visioiden. Seuraa Kymenlaakson hyvinvointialueen valmistelua osoitteessa kumenhva.fi, Instagramissa @kymenlaaksonhyvinvointialue ja Twitterissä @kymenhva.

Lauri Lehto: No niin. Tervetuloa viidenteen Kymenlaakson hyvinvointialueen Odotushuone-podcastiin. Tänään meillä on mielenkiintoisia vieraita, teemana julkiset palvelut muutoksessa, eli jatketaan tutusta teemasta: Kymenlaakson hyvinvointialojen valmistelutyöstä. Me olemme täällä Odotushuoneessa nyt yhdessä teidän kuulijoiden kanssa tutkimassa ja pohtimassa ja keskustelemassa siitä, että mitä tämä hyvinvointialueen muutos oikein käytännössä tuo tullessaan. Muistetaan, että 1.1.2023, eli ihan kohta hyvinvointialueet kaikkialla Suomessa käynnistyvät, historiallinen muutos. Mutta tervetuloa meidän vieraat! Meillä on linjoilla tänään kuntatutkija Jenni Airaksinen ja sitten täällä studiossa minun kanssani meillä on viestintäjohtaja Anni Björklund ja tietysti minä itse, Lauri Lehto, Kymenlaakson hyvinvointialojen muutosjohtaja täällä tänään. Aloitetaanpa. Nyt jokainen vieras saa sanoa vuorollaan, kumpikin siis teistä, Jenni ja Anni, omin sanoin, keitä olette ja millä kulmalla olette täällä tänään keskustelemassa. Jenni, ole hyvä.

Jenni Airaksinen: Kiitos. Minä olen Jenni Airaksinen, Tampereen yliopistossa toimin yliopiston lehtorina sellaisessa opintosuunnassa, kuin kunta- ja aluejohtaminen. Minulla on synkkä historia kaikkien mahdollisten julkisen, ja varsinkin paikallisen aluehallinnon reformien tutkijana. Minä olen tutkinut siis kolmattakymmenettä vuotta näitä kuntien rakenteellisia ja toiminnallisia uudistuksia, aina Kainuun hallintokokeilusta kuntaliitoksiin ja vaikuttavuusinvestointiin. Tällä varmaan, tästä uudistuksen tarkastelun kulmasta haluan tänään sitten vähän ehkä jo johdatella ja katsoa tiettyjä asioita.

Lauri Lehto: Hieno juttu, tervetuloa Jenni Airaksinen. Sitten tosiaan studiossa meillä täällä minun kanssani on Anni Björklund. Kerro, kuka olet?

Anni Björklund: Kiitos Lauri. Tosiaan Anni Björklund, viestintäjohtaja. Viestintää tekemässä tällä hetkellä Kymsotessa ja myös tulevalla hyvinvointialueella valmistelussa, tämän muutoksen valmistelussa nyt toista kertaa: sain olla viestintää tekemässä jo Sipilän kauden valmistelussa, mikä sitten meillä Kymenlaaksossa tuli vähän omanlaiseensa maaliin tuon kuntayhtymän perustamisen kautta. Sinänsä ihan mielenkiintoista olla tällä puolella mikrofoneja tällä kertaa, yleensä saan kuunnella tuolla pimeällä puolella, ns. tuottajan puolella. Tosi mukavaa.

Lauri Lehto: No niin, hienoa. Tosiaan ehkä jotkut kuulijoista joskus ihmetelleet, että mitäköhän se muutosjohtaja täällä tekee, niin muutosjohtajan tehtävä. Minulla on siis paljon kollegoita ympäri Suomea, eli meidän kaikkien muutosjohtajien tehtävänä on varmistaa näiden hyvinvointialueiden häiriötön käynnistyminen niin, että työntekijät saavat palkkansa ja väestö pääsee täällä sitten palveluihin häiriöttä ensi vuoden alusta alkaen. Eli tämä on se minun työni keskeinen tavoite. Mutta nyt mennään tänne itse asiaan, eli julkiset palvelut muutoksessa on meillä tänään aiheena. Minä tiedän, että meillä on todella osaava ja näkemyksellinen vieras tänään paikalla, Jenni Airaksinen, kuntatutkija Tampereen yliopistosta. Ensimmäinen teema, mistä ajattelin kysyä Jenniltä ja toki Anniltakin, niin minkälaisen muutoksen äärellä me nyt oikeastaan täällä hyvinvointialueella, tai valmistuvilla hyvinvointialueilla tällä hetkellä olemme? Kumpi haluaa aloittaa, haluatko, Jenni aloittaa sieltä linjoilta?

Jenni Airaksinen: Hyvin mieluusti. Kyllähän tässä ollaan aika suuren muutoksen ääressä, ja tämä on varmaan siinä mielessä vähän ehkä vaikeata hahmottaakin, kun me hirveästi puhumme tällaisesta suuresta ja historiallisesta muutoksesta. Sitten kuitenkin koko ajan olemme vähän odotustilassa siinä, paitsi, että täällä käytännössä, niin myös ihan oikeasti. Mitä se sitten tulee tarkoittamaan, ja varmaan toisaalta siinä on se, että ihmiset odottavat jonkinlaista jatkuvuutta. Sitten kuitenkin odotukset uudistukselle ovat aika kovat. Mutta se perusviisaus siellä taustalla on se, että mikään rakenteellinen uudistus tai uudelleenjärjestelyhän ne itsessään takaa mitään parempaa tai tehokkaampaa tai yhdenvertaisempaa järjestelmää, vaan kyllähän tällä uudella rakenteella nyt pyritään vain luomaan mahdollisuus uudistaa johtamista, uudistaa organisointia ja uudistaa käytäntöjä. Ja tässä on ehkä se suurin tämän jutun haaste, että meillä osa ihmisistä ajattelee, että kaikkien pitää säilyä samanlaisena, mutta se ei voi olla niin, koska me emme saa mitään uutta ja parempaa, jos me emme uskalla antaa asioiden muuttua.

Lauri Lehto: Juuri näin, oikein hyvä. Saanko minä tähän kohtaan vähän lainata, nimittäin minä tässä aamulla tutkiskelin vähän tuota mediaa ja katsoin, että missä kaikkialla Jenni on ollut sanomassa ja kertomassa ja tuomassa ajatuksiaan esille. Esimerkiksi joulukuussa, ihan tuossa vuodenvaihteessa 2021 Helsingin Sanomat on kertoneet näin, että 75 % Helsingin Sanomien aluevaalikoneeseen vastanneista ehdokkaista, siis aluevaaliehdokkaista, oli sitä mieltä, että jokaisessa kunnassa pitää olla vähintään yksi soteasema, vaikka se lisäisi kustannuksia. Jenni, sinä olet vastannut tähän aika tyylikkäästi ja aika samoilla linjoilla, kuin mitä nyt olet. Muun muassa totesit näin, että tämä vaikuttaa aika absurdilta, ja tämä oli nyt minun tulkintani tästä sinun viestistäsi. Ja sitten suora sitaatti: ”aluevaltuustoissa on oltava uudistuskykyä. On aika hullu ajatus, että tästä tulee yhdenvertaisempaa, halvempaa ja parempaa ilman, että mikään muuttuu”. Mutta tämänhän sinä oikeastaan tuossa äsken jo toistit, ja minä vain kaivoin tämän esille, minusta tämä oli niin tyylikkäästi sanottu, ja toteat vielä lisäksi perään, että kyllä nyt esimerkiksi integraatio, eli eri palveluiden yhteensovittaminen, on se suurin mahdollisuus, jonka uudistus avaa. Haluatko sinä tätä integraatiota, tämä on aika hankala termi ja mekin käytämme sitä aika paljon meidän strategiassamme, niin vielä vähän avata?

Jenni Airaksinen: No joo, se on varmaan yksi niistä keinoista, sehän on siinä mielessä kiinnostava, että integraatio on vähän, sehän on oikeasti keino, mutta kyllähän se on tavallaan vähän niin kuin osatavoite myös tässä uudistuksessa. Siitä voidaan eritellä esimerkiksi sellaiset ulottuvuudet, kuin rakenteellinen ja toiminnallinen integraatio. Tässä hyvinvointialueen uudistuksessahan sitä rakenteellista integraatiota tavoitellaan nimenomaan sillä, että rakennetaan ulkoisesti yhtenäinen hyvinvointialue, jolla on hyvä, yhtenäinen viestintä, mikä menee sinne Annin tontille. Sillä on yhtenäinen ilme, sillä on yhtenäiset puhelinnumerot, joista päästään niiden palveluiden äärelle, mutta sehän ei vielä itsessään takaa mitään. Sen lisäksi täytyy saada aikaan hyvinvointialue, joka on sisäisesti erittäin vahvasti koordinoitu, ja käytännössähän se tarkoittaa sitä, että sitten, kun ihmisellä on joku pulma, niin hyvinvointialueen kaikki toimijat löytävät toisensa sen ihmisen ympärille, ikään kuin integroituvat sillä tavalla sitä ratkaisemaan. Sitä voisi kuvailla vaikka jotenkin sellaisena pyöreänä pöytänä, että ihminen on siinä pulmineen keskellä, toivottavasti, ja sitten ympärillä ovat ne asiantuntijat, jotka yrittävät ratkoa sen ihmisen pulmia. Kyllähän se on meidän järjestelmässämme yksi suurimmista haasteista, että silloin, kun ihmisellä ei ole yhtä selkeää syndroomaa tai diagnoosia tai jotakin pulmaa, niin sitten yhtäkkiä me olemmekin vähän pulassa. Me puhumme paljon palveluita paljon käyttävistä asiakkaista, ja oikeasti kyse voikin olla siitä, että ne ovat asiakkaita, jotka eivät saa apua. Tässä on se suuri mahdollisuus ja aikoinaan, kun Kainuun hallintokokeilua tutkin, missä tavoiteltiin tällaista hiukan samankaltaista ulottuvuutta, niin kyllä siellä ne suurimmat hyödyt löytyivät juuri sieltä, että se perusterveydenhuolto ja erikoissairaanhoito saatiin jotenkin saman katon alle ja samoihin käsiin. Sitten toisaalta siellä ne sosiaali- ja terveys, mitkä nyt tietenkin ovat aika syvällisestikin kunnissa jo olleet integroituneena, mutta että ne saadaan vielä siihen kokonaisuuteen mukaan. Kyllä minä sanoisin, että se sellainen ymmärrys siitä, että täytyy olla rakenteellista integraatiota, jotta ihmiset näkevät sen yhtenäisyyden, mutta sen lisäksi täytyisi panostaa etenkin siihen toimintojen integraatioon, ettei päädytä sellaisiin kosmeettisesti fuusioituneisiin hyvinvointialueisiin, joiden sisällä on pirullisen putket, joista sitten ihmiset seikkailevat niiden putkien ja siilojen välissä eksyneinä. Ihana kuva tulevaisuudesta, pahoittelut!

Lauri Lehto: Joo, tämä oli hyvä!

Anni Björklund: Joo, minä mietin kanssa tuota ihan perusasiaa, että me olemme täälläkin tämän muutoksen ääressä, ja me viestimme vahvasti, muutosjohtajan sanoin, että pyrimme siihen sujuvaan muutokseen, ja toisaalta esimerkiksi näin Kymenlaaksossa ihan henkilöstöllekin meillä on jo tietyt toiminnot hyvin isosti. Puhutaan paljon, että ei arjen työssä muutu mikään, palveluissa ei muutu mikään, ja silti me olemme tekemässä ihan jättimäistä muutosta. Ja tämä on myös diskurssin kannalta tosi mielenkiintoinen, että puhumme muutoksesta, jossa ei muutu mikään, ja sehän on mahdoton olla se, mitä Jennikin toi tuossa esille. Ja Jennin puheenvuorosta, integraatiosta, tuli mieleen, että ehkä sellainen haaste meille kaikille on tosiaan tajuta se yhteistyön merkitys. Minä tarkoitan sitä, että miten minä olen nyt huomannut, meillä on ihan varmasti tällaista kilpailua, siis alueiden kesken kilpailua nyt siellä hyvinvointialueiden sisällä. Ne kuntarajat ovat varmasti vahvasti vielä ensi vuonnakin siellä olemassa, ja niitä ei hyvinvointialue pyyhi, koska niitä ei esimerkiksi Kymenlaaksossakaan vielä saatu pyyhittyä sillä lailla, että palvelu palvelussa. Se kuntarajan merkitys on aika isossa näkökulmassa, mutta ehkä voi olla, että siellä on sitä sisäistäkin kilpailua, jolloin sitten se, että miksi me olemme olemassa, ne ihmiset, että he saisivat sen palvelun, sen oikean palvelun, eivätkä he pyöri siellä sukkulassa, tai mikä labyrintti se ei ikinä onkaan, niin ihan päämäärättömästi. Tämä on se asia, mihin varmasti sillä johtamisella pitäisi saada, mutta se vaatii tosi vahvaa näkemystä nyt sitten siitä yhteistyöstä ja siitä yhteisestä tekemisestä, mistä me olemme kyllä paljon puhuneet, mutta en tiedä, olemmeko me onnistuneet vielä ihan tarpeeksi saamaan siihen toteutumia ja vaikuttavuutta.

Jenni Airaksinen: Joo. Minä haluaisin tähän ehkä vielä jotenkin lisätä sen, että tuo on juuri se ristiriita, että eihän se ammatillisuuden toteuttaminen siinä arjen työssä miksikään muutu, vaikka sen organisaation nimi olisi mikä. Mutta että minun mielestäni myös kannattaa välttää sellaista ajatusta, että yritetään suojella ihmisiä tältä muutokselta. Kaikkein hankalinta ihmiselle on se, jos ei arjessa muutu mikään, mutta tietojärjestelmä muuttuu monimutkaisemmaksi, esimies saattaa mennä vähän kauemmas. Tavallaan siinä on, Kainuun hallintokokeilusta, minä nyt vetoan siihen, kun se oli hyvin samankaltainen ja me tutkimme sitä tosi tarkkaan, niin siellä itse asiassa me huomasimme, että myönteisimmin siihen muutokseen suhtautuivat ne, jotka näkivät, että se avaa, se muutos, uusia mahdollisuuksia, niin kuin uusiin kollegoihin, uuteen kehittymiseen ja uuden lailla tekemiseen. Ja kaikkein negatiivisemmin suhtautuivat ne, joilla oikeasti kävi niin, että hommat ruvettiin… oli ollut joku pieni yksikkö, jossa oli voinut kysyä Irmalta, että voimmeko me käyttää kokoushuonetta. Nyt yhtäkkiä olikin iso organisaatio, jossa ei ole Irmaa, onkin Tiketti, joka täytyy tehdä. Täällä ihmiset muuttuvat tietojärjestelmiksi ja palveluposteiksi, ja sen sijaan, että voit kysyä joltain, niin sinulla on joku kasvoton… no nyt esimerkiksi Pirkanmaalla on keskusteltu tästä työvuorojen, että jos siinä käytetäänkin tekoälyä hyväksi. Kun jos se on ollut Sari, niin sinä olet voinut sanoa, että minulla on lapsen jalkapalloharrastus keskiviikkoiltaisin. Tavallaan se, että jotenkin oivaltaa sen, että sen muutoksen pitää olla mahdollisuus sille ihmiselle johonkin myönteiseen uuteen, koska muuten ei… siis meidän pitää nähdä joka ikinen työntekijä osana sitä ratkaisua eikä minään karjana tai objektina, jota nyt sitten yritetään paimentaa johonkin uuteen karsinaan. Sieltä löytyy oikeasti viisauksia, kun avaa niitä mahdollisuuksia.

Lauri Lehto: Juuri näin. Tässäpä nyt aukeaa oikein Pandoran lipas, kun päästään tätä muutosta pohtimaan, tässä muutosjohtajakin innostuu tästä…

Jenni Airaksinen: Se on vaarallista!

Lauri Lehto: Se on vaarallista! Ennen kuin mennään siihen, niin tiedän, että sinä, Jenni, tunnet Kymenlaaksoa sattumoisin entuudestaan aika hyvin, sinä tietysti tunnet Suomen hyvinvointialueitakin ja kuntia. Meillä on ollut täällä kohta neljä vuotta, 2019 alusta saakka jo, vapaaehtoinen sotekuntayhtymä Kymsote ja tietysti Kympekin on niin sanotusti jo yhden johdon alla, eli Kymenlaakson pelastustoimi. Me emme ole siis sirpalemaakunta – tällaistakin termiä on käytetty niistä maakunnista, missä sitten ei ole näitä vapaaehtoisia rakenteita. Sanotaan, että me olemme vähän pidemmällä, niin kuin Etelä Karjalasta samoin löytyy Eksote ja Siun sotesta Siun sote ja näin. Mutta ei ole ollut helppoa, tuossa Anni kuvasi alussa, että aikamoista, että ensin oli Sipilän hallitus ja mentiin tuohon suuntaan ja sitten alettiin perustamaan Kymsotea ja me olimme kädet savessa siellä, ja sitten tuli korona ja sitten tuli sitä ennen vielä Marin hallitus ja mentiinkin taas toiseen suuntaan. Ja kun mietin tässä nyt, kun meillä on vielä viestintäjohtajakin täällä paikalla ja kuntatutkija, niin miltä sinun mielestäsi Jenni, miten sinä sanoisit niin kuin tutkijana, miltä tämä Kymenlaakson tilanne tällä hetkellä näyttää ja osaatko sinä yhtään analysoida näitä kulunutta 3 – 4 vuotta, missä me olemme olleet tosiaan alueella aikamoisen pulman äärellä täällä. Verorahat joka vuosi ovat niukemmat ja niukemmat, alueelta muuttaa 1000 – 2000 ihmistä vuosittain pois ja yksi raihnaisempia väestöjä koko Suomen maassa. Eli palveluita kyllä tarvitaan, ja vielä enemmän kuin viime vuonna, niin tänä vuonna. Mitä lohduttavaa tai sitten toisinpäin, niin rakentavaa palautetta sinä haluaisit meille antaa?

Jenni Airaksinen: No kyllähän Kymenlaakso näyttäytyy hiukan jakautuneena. Se näyttäytyy sillä tavalla ehkä… no, tietenkin minä kuntatutkijana varmaan katsonkin sitä vähän niin kuin piru raamattua -tekniikalla, että minä jokaisen rasahduksen tulkitsen, mutta kyllähän siellä Eteläkymenlaakso ja Pohjoiskymenlaakso jotenkin saattavat näyttäytyä vähän ehkä jopa kilpailuasetelmassa. Näin siinä mielessä, kun minä olen siellä niitä kuntaliitoksia käynyt tutkimassa, ja sillä on ihan oma merkityksensä, sillä, että siellä on tehty tuommoinen monikuntaliitos, joka varmaan edelleen sitten kummittelee edellisenä rakenteellisena kerrostumana siellä, ja varmaan sieltäkin on muutama arpi jäänyt, joita sitten tuodaan mukana tähän uuteenkin rakenteeseen. Samalla, kun mennään tähän demografiaan tai muuttoliikkeeseen tai näihin kysymyksiin, niin kyllähän Kymenlaaksossa on sellaiset haasteet, kuin on hirveän monella muullakin alueella. Tosin Kymenlaakso ei nyt sitten ehkä kuulu kuitenkaan siihen kaikkeen surkeimpaan, jos me ajattelemme, että sijainti on nyt kuitenkin aika hyvä, ja on satamasta lähtien kaikenlaista kiinnostavaa ja mahdollistavaa. Että ehkä minä en heittäisi kirvestä kaivoon, että siitä voisi ehkä naapurimaakunnasta Etelä-Karjalasta sellaista toiveikkuutta hiukan siihen kymenlaaksolaiseen mielenmaisemaan pyrkiä ammentamaan, minä sanoisin, että siinä on sellainen mielenmaisemallinen ero, menee siinä jotenkin, siinä maakuntarajalla. Osittainhan se on vähän sellaista humoristista, että jos täällä Pirkanmaalla ei ”tehrä mistään numeroo”, niin sitten ehkä Kymenlaaksossa ”leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä”, mutta siitä mentaliteetista voisi ehkä hakea sellaista toiveikasta realismia, ja minä toivoisin sitä joka ikiselle hyvinvointialueelle. Tässä on hirveän helppoa nyt jo tuomita nämä epäonnistuneet, kun ei nämä tuo mitään lisää mitään rahaa ja nyt näistä tulee tällaisia kustannusautomaatteja ja kaikki on pilalla. Minä kyllä suhtautuisin toiveikkaalla realismilla tähän, että me koitimme kuntopohjaista järjestelmää, minä kuntotutkijana, jos joku, niin olin ehdottomasti sitä mieltä, että se kortti kannatti katsoa loppuun, ja nyt on sitten seuraava mahdollisuus, joka kyllä nimenomaan tämän integraation kautta avaa kaikilla muilla alueilla, paitsi HUS-alueella, niin se avaa kyllä ihan oikeasti oivalliset mahdollisuudet siihen, että me pääsemme purkamaan päällekkäisyyksiä ja pääsemme kohdistamaan toimintoja. Pystymme palveluohjauksen tekemään yhden katon alla, ajatelkaapa pelkästään sitä mahdollisuutena. Jos me käyttäisimme hirvittävän paljon energiaa nyt siihen, että ihmiset löytäisivät ne palvelut, mitkä heitä hyödyttäisivät, niin me olisimme jo aika pitkällä. Ja minä sanoisin, että ilman tämän tyyppistä rakennetta, niin Kymenlaakso voisi kyllä olla aika kurjassa tilanteessa, jos me ajattelemme varsinkin näiden palveluiden saatavuutta ja muuta. Mutta sitten, kun verrataan moniin muihin alueisiin, niin eihän Kymenlaaksossa esimerkiksi etäisyydet mitään kohtuuttomia ole, ihan oikeasti.

Lauri Lehto: Näin on.

Jenni Airaksinen: Ja silloin se myös mahdollistaa sen palvelurakenteen kehittämisen, jos uskalletaan luopua siitä ajatuksesta, että kuntakeskus, tai entinen kuntakeskus on juuri se paikka, josta ihmisen on kätevintä hakea palvelu tai tuki elämäänsä. Sitten toinen, mikä minun mielestäni… minä olen nyt siinä mielessä varmaan vähän inhottavaa ja ikävä, ja nämä ovat jo teille muutenkin vaikeita kysymyksiä, mutta että se ei kyllä maakunnalle siinä mielessä maineen kannalta ole mitenkään hyvä juttu, että johtajavalinnoista tulee tuollainen ”polemiikki”, että jotenkin siinä minä nyt kannustaisin kaikkia hyvinvointialueita ja varsinkin poliittisia päättäjiä miettimään päätöksenteon yhteydessä aina myös sitä, että miltä tämä näyttää ulospäin ja mitä tästä kaikesta seuraa. Toisinaan asiat eivät ole pelkästään tahdon asioita, niitä sitten käsitellään monissa oikeusasteissa ja se jotenkin sitten taas hidastaa sitä käynnistämisvaihetta, kun me emme voi olla varmoja, että minkälaisia päätöksiä sieltä meidän eteemme tulee. Siinä mielessä minä sanoisin, että ehkä vähän kolaus kyllä kymenlaakson sille…

Lauri Lehto: Kyllä.

Jenni Airaksinen: …toiveikkaalle realismille oli tämä johtajavalinnasta syntynyt kohu.

Lauri Lehto: Juuri näin, kiitos Jenni. Hyviä huomioita. Minä nyt jos suuntaan sitten vähän tänne eteenpäin, eli palataanpa siihen, mikä tuossa meinasi lähteä jo vauhdikkaasti aiemmin liikkeelle, keskustelu tästä uudistumisesta, niin nyt, jos sitä ensin tarjoilee sitä realismia tähän alkuun, niin nyt meidän talousarviomme näyttää niinkin synkältä myös täällä Kymenlaaksossa, tiedän, että kaikkialla Suomessa se on aika haastava. Nyt hyvinvointialueella, siis Suomestahan puuttuu kuulemma 1,5 miljardia euroa ensi vuoden hyvinvointialueille. Kun ynnätään kaikkien hyvinvointialueiden rahantarve, paljonko puuttuu, että saadaan lakisääteiset palvelut sitten tuotettua ensi vuonna, niin 1,5 miljardia euroa. Pari viikkoa sitten tullut tieto. Kymenlaaksossa tämä summa on 77 miljoonaa euroa, eli ensi vuonna meidän rahoituksestamme puuttuu likimain kymmenkunta prosenttia sieltä, ja meillä on sellainen 800- 900 miljoonaa, kun otetaan asiakasmaksut huomioon, se on vähän suurempi. Eli tämän verran puuttuu, 77 miljoonaa, ja tietysti tämä tuntuu nyt meistä kaikista, myös päättäjistä ja varmasti meidän työntekijöistämme, niin lähestulkoon ylivoimaisen suurelta ponnistuksella tämä 77 miljoonaa euroa. Tiedän, että meillä on alueita Suomessa, missä tämä luku on jopa suurempi kuin meillä, mutta tähän väestömäärään, noin 160 000:een ihmiseen, asukkaaseen verrattuna niin se on melko suuri. Tästä saadaan hyvä varmasti ammus siihen uudistumiseen, eli nyt jos saadaan sitä realistista toiveikkuutta sitten tänne Kymenlaaksoon, niin mistä näette, myös Anni Björklund on nyt aika paljon tämän meidän ulkoisen ja sisäisen viestinnän asiantuntija, niin mistä me saamme tähän näin nyt sellaista positiivista, myönteistä realismia, että miten me tartumme tähän haasteeseen?

Jenni Airaksinen: No, jos minä tästä aloitan, niin tämä on ihan oikeasti haaste. Ja kyllähän tämä nyt näyttää, että ihan tämä rahoitusjärjestelmä ei nyt vielä ole valmis, että ei nyt varmaan voi olla niin, että sitten tässä tulee ikuinen lisätalousarviopalikka, joka pyörii meillä valtakunnanpolitiikassa joka vuosi lisätalousarvion muodossa. Mutta minä näen myös tässä mahdollisuuden, minä olen tällainen mahdollisuuksien näkijä! No en oikeasti, näen ongelmia aina joka puolella, mutta tässä minä haluan nähdä mahdollisuudet. Ja minä ajattelen, että se mahdollisuus on siinä, että jospa tämä osoittaisi jotenkin tarpeen sellaiselle uudenlaiselle ohjaussuhteelle valtakunnan politiikan ja alueellisen toiminnan välillä. Ja jos minä nyt ajattelen sitä ihan loogisesti, että jos siellä nyt alkaa pyörimään tällainen 1,5 miljardin lisätalousarvio, niin mahdollistaako se myös sen, että sitten samalla, kun valtio on näitä tällaisia velvoitteita ja lakisääteisiä asioita koko ajan pyörittämässä, niin mahdollistaako se sen, että niitä tarkasteltaisiin rinnakkain? Onko tämä meidän velvoitteiden maailmamme nyt ihan oikeasti sellainen, että nämä velvoitteet kun toteutetaan, niin se maksaa näin ja näin paljon, ja tällä me saamme juuri sitä, mitä meidän hyvinvointivaltiomme tarvitsee. Vai löytyisikö siihen sitten jotenkin uudenlaista luottamusta ja ajatusta, että alueilla on kykyä ratkaista näitä asioita ehkä hiukan toisistaan poikkeavilla tavoin. Eli jospa tämä rahoituksen selkeä keskeneräisyys ohjaisikin siihen, että meille syntyy uudenlainen ymmärrys siitä kohtalon yhteydestä, joka tulee valtakunnan politiikan alueellisen päätöksenteon ja tietenkin myös kuntien toiminnan välille. Olisiko mahdollista että se olisikin jotenkin kaksisuuntainen se valtion ja hyvinvointialueiden välinen ohjaussuhde, että täältä alueet pystyisivät hyvin keräämään sen viestinsä, että minkälaiset asiat meidän mielestämme ovat olennaisia, tärkeitä ja sitten toisaalta se valtakunnan politiikka jotenkin noudattelisi sitä. Kun minä olen tarkastellut tätä kunnan ja valtion välisenä suhteena, niin välillä tuntuu, että ne maailmat on niin erillään toisistaan, kuntien ja valtion näkökulmat niissä kysymyksissä, että on vaikea ajatella, että miten niitä saadaan kurottua yhteen. Ja minä toivon, että tähän hyvinvointialueiden ja valtion väliseen suhteeseen ei synny sellaista epäluottamuksen ilmapiiriä, joka minun mielestäni valitettavasti kunta-valtio-suhteeseen pesiytynyt. Jospa näistä tulisi nyt sitten sellainen valtion ohjauksen mallikappale näistä hyvinvointialueista.

Anni Björklund: Ehdottomasti, mietin tässä samaa, ja olen samaa mieltä, että varmasti rahoitusmalli ei ole valmis. Ja uskoisin myös, että tuolla niin sanotulla isolla kirkolla osataan tämä myös myöntää, että tässä joudutaan varmasti oppimaan, koska paljon on vielä nähtävää mitä oikeasti sitten tapahtuu. Sitten tavallaan mietin tuota, että tuo liikkumavara, tavallaan se rahoitus ja se, että mitä kaikkea pitää tehdä lakisääteisesti, niin siinä annetaan aika vähän liikkumavaraa ehkä sitten sille vaikuttavuudelle, sellaiselle pitkäjänteiselle vaikuttavuudelle, ja vaikka siellä esimerkiksi ennaltaehkäisyyn ja mataliin palveluihin tavallaan haluttaisiin panostaa, niin loppujen lopuksi, jos lähdetään tutkimaan, että mitä meidän on pakko tehdä, niin sitten aika nopeasti nämä ovat niitä, missä tulee se, että ne eivät ole välttämättä siellä tiukimman lain puitteissa. Ja näin tätä kautta esimerkiksi, eli sitten tavallaan se liikkumavara toteuttaa sitä omalle alueelleen, oman alueen asukkaille sitä parasta tai vaikuttavinta palvelua ehkä sitten vähän pidemmällä tähtäimellä on tällä hetkellä varmaan tosi haastavaa, kun ottaa tuon rahoituksen ja lakisääteisten tehtävien hoitamisen huomioon. Se oli se, mitä tuossa Jenninkin puheessa tuli vielä mieleen, että erityisesti tämä on nyt kanssa, mistä mielestäni jollain tavalla pitää pystyä nostamaan sitten tätä keskustelua esille. Tuo vuorovaikutus tässä ohjaussuhteessa, niin voisin kuvitella, että se on myös tahtotila puolin ja toisin, ja ehkä juuri tavallaan, että ei tulisi sellaista, minä sanoisin, tällaista kyttäysmaailmaa, vaan oikeasti nähtäisiin siitä, pystyttäisiin siihen keskusteluun ja sen toiminnan parantamiseen, että minäkin näen tässä rahoituksessa ehkä sellaisen mahdollisuuden, että loputonta kaivoahan ei vaan tälle rahalle ole, että emmehän me voi lopettaa kaikkia muita julkisia palveluja, ja pystyä kustantamaan vain sote ja pelastustoimi. Paljon muutakin sille julkiselle varalle on käyttöä, mihin sitä halutaan ja tarvitsee käyttää. Niin tavallaan nyt ehkä, että tarvitsemmehan me vähän tällaisia kannustimia siihenkin, että me oikeasti myös nyt lähdemme miettimään, että miten me voisimme toimia paremmin, ja sitä kautta sitten saada tietysti vaikuttavuutta myös asukkaille, heidän hyvinvoinnilleen ja heidän turvallisuudelleen ja terveydelleen ja sitten ehkä myös niitä kustannusvaikutuksia kyllä.

Lauri Lehto: Kyllä, hyvä pointti. Joo, tuosta tuli mieleen, meillä oli STM:n johtavat viranhaltijat käymässä täällä Kymenlaaksossa pari viikkoa sitten, ja tästä oikeastaan, Jenni ja Anni, teidän kummankin puheenvuorosta jotenkin tuli mieleen Kari Hakarin viesti meille, että he myöntävät, että tämä rahoitusmalli ei ole täydellinen, mutta he eivät pidä hyvänä sitä, että te toimitatte täältä karvalakkilähetystöjä sinne isolle kirkolle, tai tehdään tällaista vastakkainasettelua, mitä kuvasitte tässä näin, vaan nimenomaan niin päin, että opitaan tässä yhdessä rahoituksesta ja täydennetään sitä tarvittaessa. Mutta toisin päin tietenkin alueella on valtava huoli oman itsenäisen aseman säilymisestä, nimittäin siellä lainsäädännössähän on tällainen pykälä, että jos ei kolmessa vuodessa sitten tätä – jos mekin tällä alueella emme saa tätä 77 miljoonan alijäämää pysyvästi oikaistua, siis huom. pysyvästi, niin sen jälkeen joudumme selvitysmenettelyyn, jossa muun muassa arvioidaan sitä, että onko meillä edellytyksiä enää toimia itsenäisenä hyvinvointialueena vai tulisiko tämä liittää johonkin toiseen hyvinvointialueeseen. Ja tämä tietenkin on sellainen peikko sitten kaikkien, myös päättäjien mielessä, että näin ei saisi käydä.

Jenni Airaksinen: Niin, ja tämä on tavallaan, tässä on hirveän monta kysymystä, että onko osa niistä lakisääteisistä velvoitteista jotenkin syntynyt sen takia, että kunnat ovat olleet niin erilaisissa tilanteissa niiden toimintojen järjestämisessä, että mikä se on se polku, jota myöten tähän olemme tulleet. Mutta minä en itse pidä sitä parhaana mahdollisena tapana, sitä velvoitteiden kautta ohjaamista, nimenomaan siitä syystä, että kun sen pitäisi olla minimi, sen velvoitteen, niin sitten siitä tuleekin maksimi, eli standardi. Sitten me tuotamme sitä sellaista ”bulkkia” silloinkin, kun välttämättä siitä ei ole ihan oikeasti apua, ja ihmiset itse tajuavat, että tässä täytyisi toimia jotenkin toisin. Minä kannustaisin etenkin myös siihen, että lainsäädäntöä ei myöskään saisi käyttää selityksenä sille, että mitään ei voi tehdä toisin. Se on ehkä meillä sellaista, ehkä sellainen suomalainen helmasynti, että en minä voi, minun käteni ovat sidotut, että kyllä sinä nyt voit järkevämminkin sen homman tehdä siinä sidottujen käsienkin maailmassa. Sitten toinen on tämä karvalakkikysymys karvalakkilähetystöistä, niin on juuri se, että haluavatko hyvinvointialueet olla osana ratkaisua, jos me nyt ajattelemme vaikka tätä valtavaa kustannusten nousun painetta, joka on muissakin OEDC-maissa, ei tämä nyt mikään suomalainen ilmiö ole.

Lauri Lehto: Mmm.

Jenni Airaksinen: Ajatus siitä, että me olemme Suomessa vaan niin tunareita, että me emme saa tätä hommaa hoidettua, niin se on väärä. Se on, kun me vanhennumme ja meillä on elintasosairauksia ja kaikkia, niin tässä tätä yritetään ratkoa kauhean monessa muussakin paikassa. Mutta jotenkin sellainen proaktiivinen ajatus siitä, että meidän hyvinvointialueemme on pystynyt näin ja näin hyvin ratkaisemaan nämä ja nämä kysymykset, eikä sillä tavalla, että heitetään hanskat tiskiin ja ollaan sillä lailla, että ”me emme selviä tästä ja ei ole rahaa”, että kyllä sekin sitten jotain kertoo, että onko tämä sitten, tämä järjestelmä, että ehkä se ajautuu sitten siihen, että meillä on viisi erva-alueisiin perustuvaa hyvinvointialuetta, ”jos tämä onkin salajuoni”! Jos tässä on koko ajan tavoiteltu viittä, mutta nyt aloitettiin tällä pikkuisen yli kahdellakymmenellä, että saatiin tämä poliittisesti läpi.

Lauri Lehto: Hehhehh.

Jenni Airaksinen: Niin siinähän voisi olla, kaikista parasta olisi, että hyvinvointialueet kerta kaikkiaan löytäisivät ne ratkaisut, jolla ne saisivat sen kohtalon yhteyden pelittämään valtioon ja myös kuntiin. Koska kyllä kuntien merkitys ihmisten arkisen hyvinvoinnin, toimeliaisuuden sosiaalisten suhteiden kautta niin on ihan korvaamaton sille hyvinvointialueelle.

Lauri Lehto: Kyllä, tästä olemme varmasti kaikki samaa mieltä. Tässä loppuaika voitaisiin käyttää nyt nimenomaan siihen uudistamisen teemoihin. Varmaan kuulijatkin haluavat kuulla vähän sitä konkretiaa, että no mitä se sitten pitäisi sisällään. Ja minä tiedän, Jenni, sinäkin olet näitä ollut miettimässä Suomessa eri puolilla, muun muassa näiden hyvinvointialueiden strategioita, kuten mekin olemme täällä tehneet puoli vuotta jo strategiaa meidän alueellamme. Se on nyt kutakuinkin valmis ja meillä päätöksenteossa tällä hetkellä meillä täällä alueella näyttäisi nousevan tällaisia teemoja kuin digitaalinen sotekeskus, eli halutaan vahvistaa selkeästi näiden sähköisten etämobiilipalvelujen, eli tällaisten uusien siihen palvelumuotojen osuutta. Toinen oli tämä asiakasohjaus ja neuvonta, ymmärretään, tai oikeastaan, minkä sinäkin, Jenni toit, sinä puhuit palveluohjauksesta, mutta tarkoitetaan samaa asiaa, eli tässä nähdään, että on paljonkin vielä saavutettavaa. Sitten puhuimme meidän päättäjiemme kanssa johtamisesta ja tarkoitettiin sillä oikeastaan muutamaakin asiaa, eli ensinnäkin siis sitä, että meidän täytyy osata osallistaa meidän henkilöstömme ja myös aktivoida meidän johtomme sieltä omasta, minä en halua käyttää sanaa virkamiespoterosta, mutta tämä virkamieskulttuuri… itse olen pitkään ollut liike-elämässä, niin tämä on vähän erilainen tämä virkamiesmaailma, siis ihan miten sitä johtamistyötä ohjataan ja arvotetaan, että mihin kannustetaan, ja kyllähän se byrokratia on vähän sellainen, virheitä välttelevä logiikka siinä on. Eli johtaminen oli se kolmas teema meillä ja tämän tyyppisiä asioita siellä, niin miltä noin tutkijan korviin kuulostaa? Tällaisista ollaan tällä viikolla muun muassa viimeksi keskusteltu meidän päättäjiemme kanssa.

Jenni Airaksinen: No aika tärkeitä asioita kaikki, ja minun mielestäni ihan rohkeaa, että te olette jo voineet tuollaista digitaalista sotekeskusta ja asiakasohjausta nostaa ihan kärjiksi. Nehän ovat hyvin konkreettisia, joihin panostamalla varmaan paine jostain muualta voi hiukan poistua. Itse minä jotenkin näen, että se uudistumiskyky paitsi siellä poliittisessa päätöksenteossa, niin myös niissä tekijöissä ja johtajissa olisi hirveän tärkeä, ja silloin se on nimenomaan sitä, että täytyisi pystyä säilyttämään sellainen uteliaisuus ja yritteliäs mielentila. Puhutaan institutionaalisista yrittäjistä, sellaisista, jotka uskaltavat ottaa riskejä ja ylittää erilaisia rajoja. Ja sitten minä myös ajattelen jotenkin sitä, että täytyisi sitä tulevaisuusajattelua jotenkin hyödyntää sitä, että vähän kauemmas aina katsoa, että mitä me oikeasti haluamme tehdä. Minun mielestäni se poliittinen päätöksenteko on siinä myös, että minusta näyttää vähän siltä, että aika monella hyvinvointialueella nämä aluehallitukset ovat hirveän isossa roolissa, ja ehkä ne aika tiukastikin pitää, ja ei ole kauheasti delegoitu virkajohtajille tiettyjä kysymyksiä. Niin siinä on ehkä sellainen, että sen aluehallituksen ja koko sen luottamushenkilöporukan pitäisi oppia asettamaan tavoitteita ja sitten vapauttaa ne valtavan kovatasoiset asiantuntijat toteuttamaan niitä tavoitteita parhaaksi katsomallaan tavalla. Anni, sanoit siitä valvontamentaliteetista suhteessa valtioon, mutta myös suhteessa politiikkaan. Sellainen ajatus, että kun me asetamme tavoitteen, niin me seuraamme sen tavoitteen toteutumista tietyin väliajoin, ja sitten muun ajan me oikeasti luotamme siihen, että me olemme rekrytoineet, me olemme itse valinneet nämä ihmiset tekemään sitä hommaa, niin annetaan nyt heille tilaa, koska nämä ensimmäiset vuodet ovat hirveän tärkeitä. Politiikan pitäisi malttaa astua askel taaksepäin sen strategian tekemisen jälkeen ja antaa asiantuntijoille tilaa. Sitten siellä pitää olla se, minä itse näen, että sellaiset yhdistävät tehtävät ovat kaikkein tärkeimpiä. Pitää koota ihmiset yhteen, ratkoa niitä ongelmia, pitää heidät sen pöydän ääressä, pitää olla valmis ratkaisemaan konflikteja. Silloin, jos ollaan asioita uudistamassa, niin siinä ei voida koko ajan olla samaa mieltä. Silloin johtamisen yksi tehtävä on pitää se porukka sillä tavalla, että he eivät riitaannu. Ja jos tulee riitaa, niin sitten puuttua siihen, rakentaa väsymättä sitä toimijoiden välistä luottamusta, ja sen minä toivoisin, että varsinkin tuolla sotepuolella, että siellä se konfliktien ratkaisu otetaan oikeasti yhdeksi johtamisen tehtäväksi. Kyllä he niitä hommia osaavat tehdä, mutta osaavatko ihmiset aina keskenään olla, se on sitten toinen kysymys, ja ne eivät ratkea hierarkioilla ne. Ja kun joku sanoo, että ei tästä mitään tule, kun sote on niin hierarkkinen, niin minä sanon, että hierarkiasta huolimatta sote voi toimia tosi hyvin ja johtaminen voi olla tosi laadukasta ja ihmiset voivat olla uudistumiskykyisiä.

Lauri Lehto: Kyllä. Tuntuu, kuin olisit ollut tuolla meidän aluehallituksemme kokouksessa paikan päällä, nimittäin kun kerroin nämä kolme, tai esittelin näitä kolmea äsken kuvaamaani kärkeä, niin meidän hallituksemme puheenjohtajamme, Nina Brask ensimmäisenä kysyi, että hän haluaa sitten aika pian kuulla, että miten juurikin tätä Jennin kuvaamaa, itse asiassa tätä yhteensovittamista, yhdessä tekemistä käytännössä toteutetaan. Tähän meillä on jo joitakin aihioita ja ideoita, olemme ”big room” -työskentelyä muun muassa hyödynnetty, kopioitu rakennusalalta ja kiinteistöpuolelta tällaista mallia, saatu hyviä kokemuksia, tosin korona tuli vähän häiritsemään tekemistä, että täytyy siihen palata nyt uudelleen. Todella kiinnostavia näkökulmia. Mikäs tässä, nyt kun sinä kuulit Jenni, niin että sinä sanoitkin, että ne ovat aika konkreettisia meillä, ja se olikin tässä tarkoitus, niin me alamme puhua asioista oikeilla nimillä. Mennään pois sieltä digin epämääräisyydestä. Sehän oli jo Sipilän hallituksessa sellainen, että sillä piti säästää 3 miljardia vuoteen 2029 mennessä sillä digillä. Sitten siellä oli valtioneuvoston sivuilla, taisi olla VM:n sivuilla tällainen, että ”100 ensimmäisenä sähköistettävää palvelua”. Minä kävin aina klikkaamassa niitä kerran viikossa, se oli aina tyhjä se lista siellä, että minä en nähnyt, mitä ne konkreettisesti ovat. En väitä, etteikö niitä jossain olisi, mutta ehkä he unohtivat päivittää ne sinne. Mutta miten, Jenni, sinä näet, että mikäs täällä Kymenlaaksossa sitten voi mennä pieleen? Nyt meillä on aivan tuoreena nyt nämä kolme kärkeä tässä näin, ja sinä tuossa vähän jo sivusitkin, että mitä tässä kannattaa tehdä ja näin. Mutta on varmasti aika suurikin pieleen menemisen mahdollisuus meillä, niin mikäs tässä voi mennä pieleen, mitä sinä sanoit, mitkä ne tekijät, tai minkälaisia asioita tässä on?

Jenni Airaksinen: No kyllä se on se päätöksenteon riitaisuus ja tavallaan se, että jos päätöksentekokykyä ei ole siellä poliittisella puolella, niin kyllä se kyllä se virkajohtajien työ on tosi vaikeaa. Minä olen nyt tutkinut kuntien johtamiskriisejä tosi syvällisesti ja olen näkevinäni, että kyllä meillä näillä hyvinvointialueilla on ihan siemenet samanlaisiin kriiseihin. Siellä ovat ne muutamat asiat, jotka kriisiyttävät, ja yksi on puutteelliset rakenteet. Politiikalle pitää olla omat rakenteet, jossa sitä poliittista yhteistä tahtoa haetaan. Siellä täytyy olla vahvat poliittisten ryhmien johtajat, jotka hakevat konsensusta keskenään. Se ei voi olla virkajohtajien tehtävä kätilöidä sitä poliittista konsensusta. Sitten toinen on sellainen väsymätön vuorovaikutus. Väsymätön vuorovaikutus politiikan ja hallinnon virkajohdon välillä, koska jos se rupeaa katkeamaan, niin sitten ne alkavat eriytymään. Ja sitten, ruvetaanko etsimään syyllisiä sieltä virkajohdosta siihen, että mitä varten näin ja näin tapahtuu. No sitten yksi, mikä on, niin on tällainen kahtiajakautunut ilmapiiri. Se on periaatteessa mahdollista Kymenlaaksossa, että sinne tulee sellainen monimutkainen matriisi sinne poliittiseen päätöksentekoon, jossa sarakkeissa ovat poliittiset puolueet ja sitten riveillä ovat kunnat ja sitten ne jakautuvat aina ne kysymykset sen mukaan, että mistä alueesta Kymenlaaksoa puhutaan. Se on tosi vaarallista, koska siinä vaiheessa usein se riitainen politiikka kaatuu viranhaltijajohdon syliin sillä tavalla, että viranhaltijajohto tuomitaan, että ne nyt ajavat tuon asiaa, tai nyt ne ovat Kouvolan asialla ja nyt ne ovat jonkun toisen asialla. Sellaisessa ympäristössä johtaminen on tosi vaikeaa. Kyllä minä sanon, että jos politiikka pystyy kahteen asiaan: löytämään ne tavoitteet, joita kohti ruvetaan työskentelemään, ja sitten toisaalta organisoitumaan itse hyvin niiden asioiden ympärille, niin kyllä siellä virkajohtopuolella yleensä löytyy osaamista ja tahtoa tehdä juuri niitä asioita, mitä politiikka haluaa, jos ne ovat lain puitteissa. Laittomuuksia ei voi vaatia, mutta lähes kaikkea muuta voi vaatia. Mutta sitä minä toivon, että siellä politiikassa löytyy sellaista syvällistä tulevaisuusnäkymää ja kykyä katsoa sitä aluetta kokonaisuutena, ja välillä jopa irtautua siitä oman kunnan näkökulmasta, vaikka se kivuliasta onkin.

Anni Björklund: Joo, Jenni päätti siihen, mikä oli oma, ehkä tällainen kokemusperäinen ajatus myöskin siitä, että nyt täytyy löytää alueellisesti ne yhteiset tavoitteet, ei ehkä yhtä tavoitetta löydetä, mutta tavoitteet. Ja unohtaa tavallaan ne pienemmät kokonaisuudet, koska me toimimme kuitenkin alueena, me olemme hyvinvointialue. Sitten ehkä juuri, missä ollaan, ehkä tuo Jennin kuvaama on varmaan meillä aktualisoitunut muutamaan otteeseen niin toivon myös, että muistettaisiin… tämä on ehkä tällainen viestintä- ja brändivastaavan roolikin myös muistuttaa, että tämä on meidän yhteinen asiamme. Toki meillä siellä ovat poliittiset vaikuttimet, poliittiset agendat vaikuttavat niihin päätöksiin, mitä tehdään, mutta sitten toisaalta meillä on yhteinen agenda tämän hyvinvointialueen näkökulmasta ja yhteiset tavoitteet. Että sitten se vastakkainasettelu, niin sillä toimitaan paljon hallaa. Ja ehkä se suurin, mitä minä nyt, niin minusta tuntuu, että sillä saatetaan torpata vuosiksi asioiden kehittyminen eteenpäin, ja se on se asia, missä toivon, että olemme ehkä jollain tavalla nyt puhtaalla sivulla siitä, että pystyisimme katsomaan sitä isompaa kokonaisuutta, sitä, mitä Jenni juuri tuossa toi esille. Mutta meillä on varmasti vähän historiaa tuosta kuvauksesta, missä me voimme mennä sitten pieleenkin, että tavallaan nämä ovat mielestäni ihan relevantteja nostoja meilläkin. Katsoa myös ja vähän katsoa sillä lailla niin sanotusti peiliin tässä tilanteessa. Jenni on käyttänyt tässä paljon sitä mahdollisuutta, niin pidetään tätä nyt myös mahdollisuutena sen peiliin katsomisen jälkeen, että otetaan se lusikka käteen ja ruvetaan tekemään tätä hommaa sillä lailla, että meillä on yhteiset asiat, yhteiset tavoitteet.

Jenni Airaksinen: Niin, ja siis eri mieltä oleminenhan on hirveän tärkeää, että on ihanaa, että meillä on sellainen yhteiskunta, että voi ajaa sitä asiaa, jota pitää tärkeänä. Ja minä en tykkää siitä, että strategioita ja tavoitteita käytetään jotenkin sellaisena hallintakeinona, että ”höphöp, me olemme jo sopineet tämän, me olemme puhuneet tästä, ja tästä ei nyt enää saa puhua”. Totta kai ihmiset saavat kantaa huolta juuri niistä ihmisistä, jotka ovat heidän äänestäjiään, jotka ovat heille sydäntä lähellä, mutta niistä erilaisista arvopohjista ja arkiymmärryksestä käsin täytyy pystyä muotoilemaan niitä muutamia tavoitteita, joihin sitten yhdessä mennään. Koska jos kaikki säntäilevät eri suuntiin, niin ei voi… se energia ei fokusoidu sillä tavalla, että niitä tiettyjä asioita voidaan viedä eteenpäin. Strategialla on hirvittävän suuri merkitys paitsi sille politiikalle, sen takia, että se osoittaa niille, että näistä me olemme pystyneet sopimaan, että OK, näihin me nojaamme. Sitten se on viranhaltijoille sellainen ohjekirja, että parhaillaan se on kansalaiselle myös sellainen osoitus siitä, että näihin nämä aikovat keskittyä. Ja tuon viestinnän ja brändin näkökulmasta, niin minun mielestäni sekin on älykästä viestiä niistä ratkaisuista, mitä me olemme tekemässä, eikä niin, että jos kaikki, sekä työntekijät että poliitikot että kaikki vaan sanovat, että ”kuinka meillä näin huonosti menee ja kuinka meillä…”, niin kyllähän se kansalaiselle tuo sellaisen fiiliksen, että jumankauta, mitä tunareita, että nämä eivät saa mitään tehtyä, että koittakaa nyt joku homma saada hoidettua sillä tavalla, että tässä on jotain positiivista näkymää. Toiveikasta realismia myös siihen kommunikaatioon suhteessa sitten niihin asukkaisiin, että ne motivoituvat sitten joskus äänestämään taas uudestaan, ehkä vähän toisin, mutta silti.

Lauri Lehto: Kyllä. Hei Jenni, sinä sanoit tuossa aikaisemmin, että kunnilla on tärkeä rooli. Nythän tässä uudistuksessa, niin jos tähän asti kunnilla on ollut tietysti siinäkin mielessä tärkeä rooli, että Kymsoten rahoittajana ovat olleet alueen kunnat, tai rahoittajana toimineet. Nyt vuoden alusta alkaen rahoitus tuleekin valtiolta. Millä tavalla sinun mielestäsi kuntatutkijana kuntien rooli muuttuu, ja millä tavalla se on nyt tärkeää nyt sitten ensi vuoden alusta alkaen?

Jenni Airaksinen: No kyllähän se muuttuu tietenkin. Poistuu sellainen yhdenlainen jännite siitä kunnan ja kuntayhtymän väliltä, että nythän sitten sama keskustelu käydään hyvinvointialueen ja valtion välillä, mitä ennen käytiin kuntien ja sen alueellisen toimijan välillä. Toivottavasti sitten se muuttuu myös jotenkin rakentavammaksi. Mutta se kuntien merkitys on valtava sen takia, että ne elämän edellytykset oikeasti luodaan siellä kunnassa. Eiväthän ne ihmiset sinne hyvinvointialueelle muuta. Ne elävät sitä arkeaan, ja jos minä itse ajattelen, niin minä olen taipuvainen ajattelemaan hyvinvointia tämmöisenä hyvin ”Erik Allardtlaisena, having loving been” -kokonaisuutena, jossa puhutaan materiaalisesta hyvinvoinnista, sosiaalisista suhteista ja itsensä toteuttamisesta. No mistäs nämä tehdään, missä koulutus ja toimeliaisuus, harrastukset, sosiaaliset suhteet rakentuvat? Ne rakentuvat siellä kunnan toiminnoissa, puhutaan sitten siitä laajasta elinvoimatehtävästä, jolla yritetään saada sitten sitä taloudellista virtaa kääntymään sinne omalle alueelle, tai puhutaan varhaiskasvatuksen koulun arkiliikkumisen katukunnastapidon merkityksestä. Niillä on kaikilla valtavan iso merkitys siinä, että miten ihmiset oikeasti elämässään voi ja minkälaiset mahdollisuudet heillä on omassa elämässään toteuttaa sellaisia elämäntapavalintoja, jotka tukevat sitten terveyttä, ja sitten jos sairauskin tulee, niin tukee sitten palautumista siitä. Minusta olisi tärkeää, että tunnistettaisiin se, että mitä voidaan ennakoida, mitä voidaan ehkäistä, mitä voidaan tukea, mitä voidaan korjata, ja kuka milloinkin siinä on olennaisena toimijana. Välillä se on kunta, välillä se on hyvinvointialue, välillä se on kolmas sektori. Nämä ovat yhteiset talkoot, kaikkien meidän on jotenkin tähän osallistuttava, ja mieluiten vielä yksittäiset kansalaiset elävät sillä lailla elämäänsä, että eivät nyt vasiten itseään sairastuta. Sittenhän me olemme… minä sanon, että ei tämän järjestelmän onnistuminen ole pelkästään hyvinvointialueesta kiinni, se on tässä valtion ohjauksesta, se on kuntien onnistumisesta ja varsinkin tästä yksilöiden ja yhteisöjen tekemistä valinnoista. Nämä ovat yhteiset talkoot ja kaikille on kyllä hommaa.

Lauri Lehto: Loistavaa. Hei Jenni, viimeisen kysymyksen aika, aletaan sitten päättelemään. Kaikille meidän vieraillemme olen esittänyt yhden ja saman kysymyksen, ja jotkut ovat saaneet sitä miettiä jopa etukäteen, en tiedä, saitko sinä, Jenni, mutta olet sen verran sanavalmis, niin että uskon, että sinulta tulee se hetkessä. Miltä Kymenlaakson hyvinvointialue sinun mielestäsi näyttää viiden vuoden päästä?

Jenni Airaksinen: No, minä olen tällainen… tulevaisuuden tutkijan orientaatiolla sanon, että se voi näyttää ihan samalta kuin nykyäänkin, tai sitten se voi näyttää tosi yhtenäiseltä, toiveikkaalta, integroituneelta. Tai sitten, jos kaikki menee pieleen, niin se voi näyttää sellaiselta vähän kurjistuvalta ja siiloutuneelta, ja pikkuisen pirstaleiselta ja kansalaisia hyljeksivältä. Mutta minä sanoisin, että kaikki nämä kolme vaihtoehtoa ovat ihan yhtä mahdollisia. Että jos halutaan mennä kohti sitä hyvää tulevaisuutta, niin päätösten pitäisi perustua tietoon, pitäisi olla toiveikasta realismia, kykyä niiden valintojen tekemiseen ja sitten siinä pitäisi tukea integraatiota ja uudistumiskykyä, niin kyllä siitä hyvä tulee.

Lauri Lehto: Juuri näin, tähän on hyvä päättää. Eli meiltä tämä vaatii oikeastaan, niin kuin sanoit, että tässä varmasti on sellainen eräänlainen ajautumisen mahdollisuus, ja veikkaisin, että se johtaa juuri tähän synkimpään tulevaisuuden skenaarioon. Ja sitten on tämä aktiivisen, osallistavan tekemisen skenaario, eli otettava lusikka kauniiseen käteen täältä, ja ehkä vähän vähennettävä sitten sitä karvalakkilähetystöpainetta. En väitä, että meiltä olisi sellaisia lähtenyt, olen kuullut, että joiltakin alueilta on lähtenyt tällaisia tuonne isolle kirkolle. Hei, kiitoksia Jenni Airaksinen, kuntatutkija Tampereen yliopistolta ja kiitoksia myös Anni Björklund, viestintäjohtaja Kymsotesta, Kymenlaakson hyvinvointialueelta. Tähän päättyy meidän tämänkertainen podcast, ja toivotan kaikille, tietysti kuulijoille hyvää päivänjatkoa. Palataan seuraavan kerran sitten näihin teemoihin, ja kiitoksia tosiaan vielä kerran Jenni ja kiitos Anni.

Jenni Airaksinen, Anni Björklund: Kiitos.