6. jakson tekstivastine

Tervetuloa kuuntelemaan Odotushuone-podcastia. Kymenlaakson hyvinvointialueen valmistelu on jo
alkanut. Ovien avautumista odotellessa on hyvä hetki tutustua uudistukseen muutosjohtaja Lauri Lehdon ja
asiantuntijavieraiden seurassa. Tässä podcastissa keskustellaan hyvinvointialueesta monipuolisesti ja
rohkeasti visioiden. Seuraa Kymenlaakson hyvinvointialueen valmistelua osoitteessa kymenhva.fi,
Instagramissa @kymenlaaksonhyvinvointialue ja Twitterissä @kymenhva.

Lauri Lehto: No niin, tervetuloa kuudenteen Odotushuone-podcastjaksoon. Tänään meillä aiheena erittäin
kiinnostava hyvinvointialueen tuleva henkilöstö. Vieraina meillä on Paula Hirvisaari, projektikoordinaattori,
Jyrki Kutvonen, pelastustyöntekijä-palomies ja Mia Kudel, palveluesimies. Tervetuloa Paula, Jyrki ja Mia.

Paula Hirvisaari, Jyrki Kutvonen ja Mia Kudel: Kiitos.

Lauri Lehto: Aloitetaan sillä, että totuttuun tapaan vieraat saavat esittäytyä ensimmäisenä. Kukas haluaa
aloittaa, kertokaa vaikka, nimen sanoinkin, niin kertokaa vielä toisen kerran oma nimenne ja kertokaa mistä
tulette ja mitä teette työksenne ja kertokaa ihan vähän omasta työhistoriastanne, teillä on aika kiinnostavat
työhistoriat. Aloittaako sieltä, tai aloittaako ensimmäisenä vaikka Paula?

Paula Hirvisaari: Voin aloittaa. Eli Hirvisaaren Paula ja tällä hetkellä työskentelen tulevaisuuden
sotekeskushankkeessa nuorten interventiokoordinaattorina. Olen aloittanut siinä tehtävässä kesäkuun
alussa ja aikaisempi työhistoria on pääasiassa nuorisopsykiatrialla, sekä osastolla että poleilla olen
työskennellyt.

Lauri Lehto: Koulutukselta sinä olet?

Paula Hirvisaari: Sairaanhoitaja ja seksuaaliterapeutti.

Lauri Lehto: No niin, aika mielenkiintoinen. Onko se psykiatrinen sairaanhoitaja vai?

Paula Hirvisaari: Silloin kun olen opiskellut, niin se on ollut, siis olen suuntautunut psykiatriaan, mutta se ei
ole ollut erikseen. Tavallaan en ole psykiatrinen sairaanhoitaja siinä mielessä.

Lauri Lehto: Joo.

Paula Hirvisaari: Olen suuntautunut.

Lauri Lehto: Just, aivan, hyvä. Tervetuloa Paula.

Paula Hirvisaari: Kiitos.

Lauri Lehto: Mennään sitten meidän herravieraisiimme, eli Jyrki Kutvonen, pelastustyöntekijä tai palomies
niin kun itseäsi tituleeraat, ja varmasti suurin osa kuulijoista tuntee pelastustyöntekijät tänä päivänä
vieläkin kuitenkin palomiehinä. Ole hyvä.

Jyrki Kutvonen: Jyrki Kutvonen joo, palomies, kyllähän se on sellainen tutumpi nimi mutta nykyäänhän
koulusta valmistuu pelastajia.

Lauri Lehto: Joo.

Jyrki Kutvonen: Itse olen mennyt ensimmäisen kerran paloaseman ovista sisään -83 kesämieheksi ja sitten
joulukuusta -85 ollut vakituisesti. Palomies / sairaankuljettaja oli silloin se, nykyään puhutaan ensihoidosta,
eli vieläkin olen ollut mukana ensihoidossa, vähän vähemmän jo nykyään, mutta kuitenkin vielä. Sitten
paljon muita palomiehen tehtäviä, meillähän on sukeltajia ja venemiehiä ja nostolavan kuljettajia, niin
poispäin, että siellä on sellaista erikoisammattiosaamista. Eli he niin sanotusti koulutetaan kaikki opistolla
kursseilla ja sitten merenkulkuoppilaitoksessa on käyty näitä veneenkuljettajakursseja. Pikkuhiljaa tässä kun
ikää tulee, niin jää tiettyjä tehtäviä pois, niin kuin itseltäni on jäänyt tuo sukellus pois. Että näin.

Lauri Lehto: Joo, no niin. Kerro vielä missä päin sinä Kymenlaaksoa työskentelet?

Jyrki Kutvonen: No toimialuehan on, niin kuin palkkakuitissa lukee, eteläinen toimialue, eli se tarkoittaa
tällä hetkellä Hamina-Kotkansaari. Kotkansaaren paloasema siinä McDonald’sin vieressä, sitten me olemme
Malmingilla väistötiloissa ja kovasti odotetaan uuden paloaseman rakentumista. Se on nyt jännä nähdä,
että miten siinä käy, kuinka paljon se viivästyy ja muuta, kun nythän tässä on tämä hyvinvointialue, minkä
takia täällä ollaan, niin miten se vaikuttaa. Sehän on jo myöhässä varmaan vuoden verran, kun
arkkitehtikilpailu meni valitukseen, ja noin vuodesta puhutaan.

Lauri Lehto: Joo.

Jyrki Kutvonen: En tiedä, koska se käynnistyy.

Lauri Lehto: Aivan, no niin. Hyvä, kiitoksia Jyrki ja tervetuloa sinullekin. Ja sitten meidän kolmas vieraamme, Mia Kudel, ole hyvä.

Mia Kudel: Kiva, kiitos. Eli olen Mia Kudel ja tulen tuolta lastensuojelusta, olen Kymsoten
lastensuojelulaitoksen palveluesimies nuorten yhteisö Otsolasta. Eli on Kotkassa tämmöinen
pitkäaikaisuusyksikkö, jossa minulla on seitsemän muksua ja minä houstaan sitten niitä. Minulla on
yhdeksän alaista siellä ja me teemme tiukkaa, kovaa lastensuojelutyötä korjaavassa palvelussa, ei
ennaltaehkäisevästi, toki sitäkin, mutta korjaavassa palvelussa. Päivät rakentuvat monenlaisista, tietysti
minun työni on vähän erilaista, mutta olen myös siellä ohjaajien kanssa hyvin paljon, juurikin sen takia, että
pysyn ajan tasalla ja näen niitä lapsia ja kohtaan niitä tilanteita, ja pystyn sitten antamaan ja pysymään
peilinä ehkä enemmän vielä niille ohjaajille. Minun työhistoriani on pitkä, se alkaa jo Kotkan kaupungilta ja
se on ihan eri alalta. Minä olen joskus maailmassa valmistunut merkonomiksi, ja sitä kautta tehnyt
parikymmentä vuotta toimistotöitä. Viimeisimmäksi lähdin Kotkan kaupungilta sitten kaupunginjohtajan
sihteerin duunista opiskelemaan, ja tällä tiellä. Päivääkään en vaihtaisi pois, olen erittäin tyytyväinen
tekemääni vaihdokseen. Eli sosionomi AMK, olen vuonna, milloinhan minä olen valmistunut, 2011 varmaan
tai jotain. 2009 minä olen aloittanut jo Otsolassa duunit, ja päätin ensimmäistä päivää, kun menin töihin
että tänne. Sanoin silloiselle esimiehelle, että haen niin kauan, kun saan vakipaikan. Sitten se napsahti.

Lauri Lehto: Onpa kiinnostava tausta. Sinä kerroit jo, että olet ollut kaupunginjohtajan sihteerinäkin.

Mia Kudel: Joo, Lindelöfin aikaan.

Lauri Lehto: Aivan, eli tunnet tätä hallintomaailmaakin.

Mia Kudel: No kyllä, se tuli aika tutuksi siinä kahdessakymmenessä vuodessa, että tein eri puolilla, vielä olin
kaupungintalon lähettikeskuksesta olen aloittanut lähettityttönä, niin vieläkin muistan paljon
puhelinnumeroita! Ne ovat hyvin mielessä, ja se on ollut silloin 80-luvun loppupuolta, ja sitten iltakoulussa
kävin merkonomitutkinnon, ja sitten sieltä erilaisten toimistotehtäviä kautta ihan muuhun. Päätin, että
jotain muuta on vielä tässä elämässä, mitä haluan tehdä.

Lauri Lehto: Mahtavaa.

Mia Kudel: Ja sitä kohden menin.

Lauri Lehto: Tervetuloa Mia myös sinulle.

Mia Kudel: Kiitos.

Lauri Lehto: Tosiaan tänään aiheena on hyvinvointialue. On selvästi alle sata päivää tuohon H-hetkeen,
jolloin nämä hyvinvointialueet kaikkialla Suomessa käynnistyvät, 21 hyvinvointialuetta, ja aikamoisessa
historiallisessa tilanteessa ollaan. Kuten aiemminkin sanoin tässä ääneen, että hyvin vapaamuotoisesti
voidaan keskustella, ja lennokkaitakin ideoita, ajatuksia saa heittää. Täällä on lupa, me olemme
odotushuoneessa odottamassa hyvinvointialueen käynnistymistä. Toisaalta joka päivä tehdään töitäkin
täällä, niin kuin tässä kuvasitte, niin täällä tulevissa hyvinvointialueen palveluissa. Ja Paulakin on siellä sitten
taas myös rakentamassa näitä uusia palvelumuotoja siellä tulevaisuuden sotekeskushankkeessa. Miten te
näette, että teidän työstänne, te olette seuranneet varmaan mediaa ja ehkä käyneet katsomassa vähän
intraakin, eli tätä sisäistä viestintäkanavaa, miltä tämä hyvinvointialueen uudistus näyttää teidän
ammattilaisten silmissä? Näkyykö se millään tavalla siellä tai huolettaako se, tai minkälaisia ajatuksia teillä
tähän ensimmäisenä tulee? Mia, ole hyvä.

Mia Kudel: Ajattelisin sillä, että kun tuossa koettiin tuo Kymsote ja Kotkan kaupungilta siirtyminen, niin
minä ajattelisin, että siellä perusarjen työssä, siellä ohjaajien ja meidän lasten kanssa se työhän jatkuu
samalla, siellähän ihan samalla tavalla lähdetään kouluun ja sitä elämää ja niitä tukitoimia ja muita
mietitään siihen arkeen. Ehkä varmaan ajattelisin, että silloin se näkyy eniten minun omassa työssäni
esimiehenä, niin varmaan tässä tulee jotain tällaisia ohjelmistomuutoksia, mutta ei minua se sillä tavalla
mietitytä. Me varustauduimme silloin siinä kohtaa, kun vaihdettiin kaupungilta Kymsotelle, niin tietyt
toiminnot on pakko laitoksessa varmistaa, että löytyy vessapaperit ja nämä tällaiset systeemit, ne ovat sen
laitoksen toiminnan kannalta oleellisia asioita, mutta että sitten ajatellen sitä, että jotenkin minä ajattelisin,
että se menee varmaan, koska olemme jo Kymsotessa, niin se on kerran tavallaan koettu, niin siellä on
varmasti paljon asioita, joita voidaan sitten täällä jo hyväksi lukea tässä muutoksessa.

Lauri Lehto: Aivan, joo, kiitos, hyvä pointti. Joo, Paula, ole hyvä.

Paula Hirvisaari: Ajattelen aika samalla tavalla kuin Mia, että se Kymsote, silloin kun Kymsoteen tultiin ja
muututtiin, niin ei se kyllä siellä rivissä hirveästi ehkä näkynyt, että nyt varmaan suurempi asia on tällaiset
lomapäivien hakemukset, ja miten sappi taipuu, mutta luotan kyllä siihen, että käytännön järjestelyt ja
käytännön potilastyö jatkuvat aika lailla ennallaan. Toki sitten tuossa, niin kuin sanoit Lauri, on tällainen
kaksoisagentin rooli…

Lauri Lehto: Joo, kyllä!

Paula Hirvisaari: …ehkä myös tässä kehittämispuolella, niin ajattelen, että siellä toki näen paljon
mahdollisuuksia toisaalta, kun päästään jotenkin yhteisiin palveluihin joiltain osin.
Lauri Lehto: Joo, noista on mielenkiintoista, jatketaan kohta keskustelua tuosta. Mitäs Jyrki siellä
pelastustoimessa, miten siellä näkyy?

Jyrki Kutvonen: Niin kuin varmaan Mia ja Paula tuossa sanoivat, että siellä ruohonjuuritason puurtajissa se
ei varmaan näy niinkään paljon. Tuo, niin kuin sanotaan, että kun minä olen mennyt Kotkan kaupungille
töihin ja sitten Kympe liikelaitos, niin sehän on ollut hyvä työnantaja. Palkka on tullut ajallaan, ja siinä ei ole
ollut ongelmia, nyt oli kesälomarahat vissiin muutaman tunnin myöhässä, ja herätti WhatsAppissa
aikamoista keskustelua, taisi olla, en tiedä oliko muilla, mutta olemme myös tässä Kymsoten kanssa
yhteistyössä oltu, mutta meillähän on nyt, niin kuin pelastusjohtaja sanoi, kiitos toukokuisessa, että
esimerkiksi meillä on jo valmiiksi tulossa miljoonan euron vaje tuohon meidän budjettiimme, että miten
nämä asiat sitten hoituvat. Ja sitten, kun käytännössä mennään valtiolle, niin onhan se meille ainakin
kohtuu iso muutos. Mutta, että miten se sitten meillä näkyy? Varmaan enemmän tuolla johtoportaassa he
joutuvat pohtimaan näitä asioita, että mistä se rahoitus tulee, kun lisärahaa pitäisi saada, niin
aikaisemminhan AVI kun on määrännyt meille, että tietyt palvelut pitää tuottaa, sitten ei pystytä
tuottamaan, kun ei ole rahaa, niin silloinhan kunta, kun tähän kuuluu useampi kunta, onko se nyt kaiken
kaikkiaan kuusi kuntaa tässä Kympen alueella…

Lauri Lehto: Aivan.

Jyrki Kutvonen: …niin sieltä on sitten kunnalta haettu lisärahoitusta. Miten se sitten onnistuu
hyvinvointialueella, niin se on toinen juttu.

Lauri Lehto: Joo.

Jyrki Kutvonen: Mehän olemme kohtuu pieni prosentuaalisesti, siellä jos katsoo tämän päivän lehteä, niin
830 miljoonaa on ehkä se rahan tarve, en osaa nyt ihan tarkkoja lukuja sanoa, mikä se meidän tarve on,
mutta vanhan Kotkan aikaan se oli juuri 20 miljoonaa.

Lauri Lehto: Joo, tätä luokkaa se on.

Jyrki Kutvonen: Niin, ja nehän ovat pääosin henkilöstön palkkakuluja.

Lauri Lehto: Kyllä. Joo. Ihan niin kuin täällä sotessakin.

Jyrki Kutvonen: Niin, että se on se suurin, ja nythän palkat nousevat, inflaatio kasvaa, kaiken maailman
koronat ja sodat ja muut, niin ollaan aika haastavissa tilanteissa, tässä ei kukaan tiedä, miten se vaikuttaa
meihin. Ne ovat isoja muutoksia.

Lauri Lehto: Joo, kyllä. Oikeastaan Jyrki, hyppäsit tästä jo minun seuraavaan ajatukseeni, ja näihin näkymiin
teidän omalla toimialallanne. Haluatko sinä vielä jatkaa tähän, sinä oikeastaan avasit tätä hyvin, että miltä
sinun mielestäsi näyttävät nyt pelastustoimen näkymät, jos katsot muutaman vuoden päähän, koko
toimialalla?

Jyrki Kutvonen: No kyllä minä näkisin siinä… tässähän pitäisi tällaista synergiaa tulla tämän Kymsoten
kanssa, mutta kun sitä ei vielä tiedä, että mikä esimerkiksi meidän pelastajiemme kohtalo on tuossa
ensihoidossa, että se on hyvin kyseenalainen, sitä ollaan kovasti ajamassa alas. Siitä minä olen kaikkein
eniten huolissani.

Lauri Lehto: Ahaa.

Jyrki Kutvonen: Eli siellä olisi ilmeisesti tarkoitus, että ensihoitajat ottaisivat sen kokonaan haltuun, mutta
kyllä me varmasti kaikin tavoin yritämme kammeta vastaan tässä, niin kauan kun pystymme.

Lauri Lehto: Joo, tällainen. Onko tämä ilmiö sinun mielestäsi Kymenlaaksossa vai tällainen kansallinen, että
muillakin alueilla?

Jyrki Kutvonen: No sehän on esimerkiksi mennyt ihan, jos en nyt väärin muista, Porvoossa taitaa olla jo sillä
lailla, tai siis onkin, että siellä ei enää pelastajat toimi ambulansseissa, ja sehän tarkoittaa sitä että se on
Kymenlaakson alueelta 25 virkaa pois. Eli 25 työpaikkaa, että se on aika paljon.

Lauri Lehto: Joo. Mitä muita tällaisia heikkouksia sinä näet tässä näin, että jos pelastajat eivät ole?

Jyrki Kutvonen: No se synergiaetu poistuu ja sittenhän me olemme, niin kuin nythän meiltä on myyty nämä
kiinteistöt Kymsotelle, että ennenhän me olimme kaupungin omissa palolaitoksissa, että mikä meidän
roolimme tulee olemaan siellä sitten, niin se on jäänyt, se on mielenkiintoinen yhtälö.

Lauri Lehto: Joo, juuri näin. Hyvä, kiitos Jyrki, palataan näihin vielä. Miltä näyttää Paula sinun
näkökulmastasi, jos sinä katsot täältä vaikka, sinulla on tätä nuorisopsykiatrian taustaa ja toisaalta tätä
hanketaustaa, niin jos sinä katsot, vaikka jos katsotaan tätä nuorisopsykiatrian sinun työkenttääsi siellä, niin
sekin tietysti Kymenlaakson kannalta on oikeastaan aika tärkeä ja tarpeellinen toimi tai tehtäväalue ja
potilasryhmä. Miltä se näyttää, jos sinä katsot muutaman vuoden päähän, niin mihin me olemme menossa?

Paula Hirvisaari: Toki toivoisin, että meidän nuoremme voisivat muutaman vuoden päästä paremmin kuin
nyt tällä hetkellä voivat, mutta eihän siitä kovin sellaisia lupaavia… tai ei mikään viittaa siihen, että asiat
olisivat kovin nopeasti tässä paranemassa. Ihan kansallisesti puhutaan mielenterveyden kriisistä, ja ihan
aikuisväestölläkin on jo valtavasti sairauspoissaoloja mielenterveyden vaivojen vuoksi, ja ihan sama polkua
meidän nuoremme valitettavasti kulkevat. Sillä lailla olen huolissani nuorten mielenterveyden asusta ja
siitä, että jotenkin, Jyrki, viittasit tuossa rahoihin, ja että mistä vähennetään, ja miten työntekijöille, mistä
palkkakustannukset maksetaan, mutta että sellainen ajatus minulla on, että ei varmaan yhtään ylimääräistä
työntekijää meillä tulevaisuudessa ainakaan kolmen vuoden päästä ole. Kyllä nuoret edelleen tukea
tarvitsevat, toki sitten tästä kehittäjän näkökulmasta ajattelen, että me kovasti kehitämme matalamman
kynnyksen palveluita, meidän alueellammehan on jo nuorten matala aloittanut toimintaansa, ja se on saatu
sitä nuorille varhaisempaan vaiheeseen sitä tukea. Toivoisin, että kolmen vuoden päästä voitaisiin sanoa,
että nuoret saavat vielä aikaisemmin apua ja tukea, eikä päästäisi… etteivät nuorten tilanteet pääsisi sitten
niin pitkälle. Senhän me tiedämme, sitten kun joutuu odottamaan palveluun pääsyä ja jonot ovat pitkiä,
niin silloin se oireilu myös lisääntyy ja pahenee, tilanteet vaikeutuvat.

Lauri Lehto: Näin. Onko tähän sinun mielestäsi, näyttääkö siltä, että… tiedän, että olet näissä hanketöissä
myös, eli näissä valtion erikseen rahoittamissa kansallisissa kehityshankkeissa, tulevaisuuden
sotekeskushankkeessa. Onko siellä, näyttääkö siltä, että siellä on nyt valtio huomannut, että
Kymenlaaksossa täytyy erityisesti tukea tätä ryhmää?

Paula Hirvisaari: Kyllä, ja siis sehän on ihan kansallisesti huomattu ihan joka puolella, ja meilläkin tällä
hetkellä koulutetaan tosi paljon tuonne ihan oppilashuoltoon osaamista, että miten tunnistetaan ja miten
ennaltaehkäistään mielenterveyden haasteita. On se hyvin laajasti havaittu, ja terapiat etulinjaan -hanke
sitä ensi linjassa vie eteenpäin. Minulla on itse asiassa – äsken puhuin kaksoisagentin roolista – niin olen
myös kolmoisagentti, koska olen myös terapiat etulinjaan -hankkeessa töissä tällä hetkellä, mutta…

Lauri Lehto: Aivan.

Paula Hirvisaari: …olen siellä niin vähän aikaa enää, että ajattelin, että sen voi ohittaa, mutta ehkä sekin nyt
tässä tuli puheeksi.

Lauri Lehto: Sinä olet monessa ihan keskeisessä hankkeessa mukana. Miten Mia, sinun mielestäsi, miltä
näyttää, niin kuin tärkeä, merkittävä ja hyvin, hyvin vaativa lastensuojelutyö on sinulle?

Mia Kudel: Joo, no minä ajattelisin sillä tavalla, että me olemme siellä ihan meidän laitoksessamme, niin
pyrimme tietenkin, että arki ja se kaikki tasapaino jatkuu lapsien kanssa samana, että se ei näy siellä meidän
arjen työssämme heille. Sitten tietysti se on minun tehtäväni, että se ei minusta… jos minun työni vaihtuu,
niin sitten taas menee sinne ohjaajiin se sellainen. Mutta en minä tiedä, jotenkin minä en osaa ehkä
ajatella, että tämä, jotenkin tuo kaupungilta Kymsotelle muuttuminen on nyt niin taustalla ja tuoreena, niin
minä ajattelisin, että tässä on varmasti jotain samaa. Minä taas ajattelen tuonne suuntaan niin, että minä
näen niitä mahdollisuuksia. Kuulostaa todella hyvälle, että siellä pyritään niihin ennaltaehkäiseviin
palveluihin, toki valitettavasti se ei poissulje sitä, että meillä on aina sitä lasta, joka tarvitsee myös sitä
korjaavaa palvelua, ainakin on ollut tähän päivään asti, mutta jotenkin, että se palvelu tulisi oikea-aikaisesti
oikealla tavalla kartoitettuna, että ne lapset eivät joutuisi siinä tilassa liian kauan olemaan. Minä näen
enemmän mahdollisuuksia siinä sellaisessa, että tullaan samaan ja aletaan sitten. Esimerkiksi juuri puhuttiin
tuossa alussa kuraattoripalveluista ja näistä tällaisista, että minun mielestäni minä näen sitä… että en voi
olla tässä kertomatta yhtä sellaista tarinaa, sain luvan tämän kertomiseen, mutta minun mielestäni myös
tällainen työntekijöiden liikkuvuus sisällä.

Lauri Lehto: Joo.

Mia Kudel: Meille tuli, ovikello soi ja kaveri tuli ovelle ja sanoi, että ”morjens, tulin kysymään töitä”. Ovelta.

Lauri Lehto: Joo.

Mia Kudel: Hän oli ihan Kymsoten ensihoidosta ja tarinoitiin siinä, ja siitä päivästä lähtien hän on meillä
tehnyt sijaisuuksia. Hän on erittäin motivoitunut, hän on erittäin otettu hyvin vastaan työyhteisössä ja
tykkää meillä tehdä töitä…

Lauri Lehto: Vau!

Mia Kudel: …on antanut varmasti uskon, että hänen puolestaan on luotu keskustelu siitä, on antanut paljon
hänen työhönsä. Hän kohtaa kuitenkin ensihoidossa myös nuoria, ja sitten taas hänen ammattitaitonsa on
taas sinne meille, joka on sitä terveyden puolen näkymää, me olemme sosiaalipuolen osaajia. Mutta että
tällaista ehkä myös ajattelisin, että voisi siellä hyvinvointialueella sitten vähän soljua sillä tavalla, että lisätä
sitä… minun ehkä sellainen haave on, että siellä laitoksessa on sitä vahvaa ammatillista osaamista, niin
sieltä terveyden puolelta, mehän haemme vähän sairaanhoitajaa ja sen tva:ta meille nyt jo, mutta että
siellä olisi sitä puolta, ja sitten siellä olisi meidän sosiaalipuoltamme, sitten siellä voisi olla myös niille
lapsille ihan ikiomaa lääkäripalvelua ja sitä sellaista, että millä saataisiin sitä, päästäisiin heti… kun me
olemme pitkäaikainen paikka, voi tulla arviointiyksiköstä X systeemillä, että tällä lapsella on nyt nämä asiat,
joita pitää lähteä työstämään. Sitten, kun me asutamme, me rauhoitamme arjen, sieltä voi nousta
kymmenen paljon isompaa tai kaksi paljon pienempää, jotka aiheuttavatkin sitä, että mitä enemmän meitä
ammattilaisia on siellä näkemässä, sen parempi. Toki ihan peukutan täällä, äsken peukutin sinulle, kun
sanoit, sinne lapsiin on hyvä, heissä on tulevaisuus. Nyt nähdään niitä koronan vaikutuksia, meillä
laitoksessahan koronan aikana näki kuinka koulua alettiin käymään, niin sehän oli aikamoinen hulivilihetki,
voin sanoa ihan suoraan! Hienosti lapset siihen sitten rauhoittuivat, kesti sellainen parisen viikkoa, ja
jokainen löysi paikkansa, ja alettiin tekemään, mutta monilla asioilla on aina merkityksensä. Sen takia ehkä
itse toimii siinä omassa työssään sellaisena hyvinä… koska yksin en ole mitään, ne ohjaajat ovat minun
juttuni siellä, minä teen heidän kanssaan töitä, ja me olemme se juttu.

Lauri Lehto: Mahtavaa. Moderni ote, hienoa.

Mia Kudel: No siis, kun enhän minä ole yksin. Jos minä olisin siis siellä laitoksessa yksin, niin eihän se olisi
mitään, vaan yhdessä heidän kanssaan sitä työtä tehdään.

Lauri Lehto: Hienoa.

Mia Kudel: Mutta en minä osaa heidän kanssaan, olemme toki keskustelleet, mutta en minä usko, että
kellään on sellainen pelko tai tunne, että apua, mitä tapahtuu, vaan mennään päivä kerrallaan, otetaan
asiat esiin ja sitten niitä vain käsitellään sen mukaan.

Lauri Lehto: Joo, kiitos Mia.

Paula Hirvisaari: Joo, jotenkin Mian puheeseen, tuli mieleen se, että kun puhutaan jotenkin ehkä yleisesti…
aina välillä kuulee sellaista puhetta siitä, että mikä tätä meidän nuorisoamme vaivaa, että miksi he eivät
kestä, ja miksi nuoret ovat nykyään niin ahdistusherkkiä. Mutta eilen olin sellaisessa webinaarissa,
järjestämässä sitä, ja siellä tuli tämä asia puheeksi, että jos ajattelee vaikka meitä aikuisia ihmisiä, on
koronaa, on sotaa, on energiakriisiä, on valtavat taloudelliset paineet monesta suunnasta tulevat. Jotenkin
haluaisin ajatella niin, että ihan samalla tavalla nuoret kestävät varmastikin kuin aikaisemminkin, mutta
kyllähän meillä tässä yhteiskunnassa on ihan valtavia asioita, joista myös me aikuiset ahdistumme aika
paljon. Se on varmasti myös nuorille aika haastavaa aikaa.

Lauri Lehto: Kyllä.

Mia Kudel: Ja kenestä ne nuoret mallia ottavat, kun meistä aikuisista?

Lauri Lehto: Juuri näin.

Mia Kudel: Ja on todella ikäviä asioita, mitä mainitsit, ja ne eivät voi olla vaikuttamatta. Mutta jos puhutaan
lastensuojelulaitoksesta niin kyllä siellä pyrkii asioista puhumaan asioiden oikeilla nimillä. Meillä oli hieno
juttu, yksi meidän sijoitetuistamme teki sellaisen koronasta, silloin kun korona alkoi, hän teki ihan sellaisen
esityksen, jota koko porukka oli katsomassa. Hän luki sen ja me katsoimme se telkkarista ja Powerpoint-
esitys. Että sillä tavalla yhdessä keskustelemalla, jotta niistä ei kasva liian isoja. Mutta sanoisin, että netin
kautta, minä tiedän, että Paula komppaat tätä, mutta netti on sellainen, josta meillä niin valtavan paljon on
ikäviä asioita. Toki löytyy hyvääkin, mutta kaikki kiusaaminen ynnä muu, niin en ajattelisi, että helpottaa
sitä mielenterveyttä yhtään.

Lauri Lehto: Juuri näin. Jäin vielä miettimään, kuuntelin teitä ja asiantuntevia näkemyksiänne. Mikä tässä
nyt oikeastaan muuttuu, kun mennään hyvinvointialueelle? Muuttuuko mikään? Minä tiedän, että
juttelette teidän kollegoidenne kanssa ja mietitte ja pohditte ja katsotte, että mitä päivän lehti kirjoitti
hyvinvointialueesta, tänään tällaista ja eilen tuollaista. Muuttuuko oikeasti mikään, tämä kiinnostaa nyt
kuulla, muuttuuko mikään vai ei? Paula.

Paula Hirvisaari: No tänäänhän me luimme lehdestä, että meille tulee uusi, hieno logo, että se on varmaan
käytännön asia, mikä muuttuu! Ja toki minä ajattelen, se yhteistyö, yhteistyön mahdollisuudet varmasti. En
usko hirveästi, että käytännön työssä monikaan asia muuttuu.

Lauri Lehto: Joo.

Mia Kudel: Ja ajattelisin siihen strategiaakin ajatellen, mitä kuuntelin sinua tuossa viime perjantaina sen,
julkaistu ja luin sitä, niin minä ajattelisin, että se hyvinvoiva henkilöstö on kyllä meidän ihan ykkösjuttu. Jos
ei meillä sitä ole tässäkin muutoshetkessä, koska muutos on aina, yhdelle se on yhdenlainen, sinä otat sen
rauhallisemmin, toisella kestää muutos vuoden vaikka ne eivät muuttuisi kovinkaan paljon ne asiat, niin se
on silti aina vähän luettava, että hei, ei tässä ole mitään hätää, että mennään eteenpäin yhdessä ja niin
edelleen. Mutta kyllä minä näen kanssa ihan tosi paljon enemmän siinä, minun mielestäni sieltä tulee juuri
tämä kuraattorien, koska niitten kanssa me teemme jo paljon töitä yhteistyötä, mutta se lisääntyy varmaan
vielä nyt sitten tässä toisella tavalla. Ja se tietysti, mikä meitä helpottaisi, että me pääsisimme tekemään
laitoksessa vielä paremmin sitä meidän työtämme, eikä kuormitettaisi ehkä sitten terveydenhuollon
viranomaislinjaa, niin olisi se, että meillä olisi oikeudet katsoa niitä terveystietoja, jolloin päästäisiin heti
asian ytimeen ja meillä voisi olla se, että niin kuin äsken sanoinkin, sitä lisää, sitä ammatillista. Jotenkin
näen mahdollisuuksina kyllä tätä, enemmän kuin uhkana.

Lauri Lehto: Joo, sano sinäkin nyt Jyrkikin, muuttuuko mikään?

Jyrki Kutvonen: Tämä on naisten keskustelua, he tietävät enemmän noista asioista! Mutta niin kuin meillä
on, minä näkisin pelastuslaitoksen näkökulmasta, että meillähän on tällä hetkellä samanlainen ongelma,
että meillä ei ole paikallisia tekijöitä. Eli kiinnostavuus ammattia kohtaan täältä Kymenlaaksosta on hyvin
pientä, meillä on todella paljon ulkopaikkakunnalta käyviä työntekijöitä, eli Lahti, no Anjala nyt on aluetta,
Loviisa, on paljon sellaisia, esimerkiksi nyt kuusi uutta virkaa tuli, samalla neljä lähti pois. Ja kaikki nämä
kuusi uutta virkaa, ketkä saivat, niin he ovat kuitenkin olleet töissä valmiina, eli taas tuli miinus neljä, miestä
lähti pois. Eli muualla maakunnissa, kun on näistä tehty näitä valituksia näistä määrätyistä työajoista ja
muuta, eli he joutuvat perustamaan sinne virkoja, tällaisille alueille, missä on vähän ihmisiä, niin niiden
pitää perustaa sinne palomiehen virkoja, ne lähtevät, ne, ketkä ovat tulleet tänne Kuopiosta tai jostain
töihin, he lähtevät takaisin niille omille paikkakunnilleen, ja me kärsimme tässä koko ajan sellaista tappiota.
He ovat täällä meillä sen 4-5 vuotta, ja sitten lähtevät pois. Eli se on todella tulevaisuudessa haaste, että
mistä me saamme meidän oman kylän poikiamme tuonne kouluun, että saadaan henkilöstöä.

Lauri Lehto: Pelastustehtäviin henkilöstöä. Kuulostaa uskomattomalta, ainakin omassa lapsuudessani
muistan, että palomies taisi olla melkein suosituin ammatti, se vaihteli siinä poliisin kanssa, että kumpi on.
Niin että miten tämä voi olla mahdollista?

Jyrki Kutvonen: No en tiedä, onko koulu väärässä paikassa, toki lyhyt koulutus, puolitoista vuotta, ei maksa
mitään, täysi ylöspito, niin luulisi houkuttelevan. Palkka on kuitenkin että kyllä sillä nyt toimeen tulee.

Lauri Lehto: Juuri näin. Hyvin mielenkiintoista.

Mia Kudel: Joo, niin kuin olikin tuossa se yksi alateema, että miten saat, mikä on se työllisyysnäkymä ja
kaikki, niin itse olen kanssa kantanut paljon huolta. On omasijaispula ollut pitkään, ja siis sitä minä ajattelin,
että minä joskus jo parisen vuotta sitten sanoin, että meidän pitäisi jalkautua kertomaan ihan tuonne
kouluille, eli ammattikorkeakoululle siitä, että mitä on lastensuojelun työ. Me saamme somen ja median
kautta julkisuudessa aika negatiivisen kuvan. Työhän on ihan kaikkea muuta kuin se. Totta kai sieltä nousee,
ja me emme voi koskaan kommentoida mitään, vaitiolovelvollisuus sitä ei salli tietenkään missään
tapauksessa, mutta että jotenkin ajattelisin, ja siellä sitten lähinnä sitä, että kun on sosionomin koulutus,
niin mitä se tänä päivänä jo vaatii? Meillä on lääkehoito, meillä on paljon lääkitystä, Paula varmaan
komppaa tähän ja tietää sen, mutta että siis on lapsilla paljon lääkityksiä, niin siellä pitää jo löytyä sitä
lääkehoidon osaamista. Eli sinne täytyy lisätä sinne sosionomin, se oli silloin, kun minä olen käynyt, sitten se
tässä välissä on pudotettu pois. Nyt se pitäisi saada kiireen vilkkaan takaisin ja niin vahvana, että ne ovat
peräti melkein jopa siellä, ehkä jossain lähihoitajatasoisuudella, mutta tästä on onneksi nyt, ehkä
valehtelen, kun sanon, 4.11. Xamkin kanssa joku yhteiskeskustelu, johon olemme menossa yhden, minä
ainakin, ja sitten meiltä lähtee muutama ohjaaja, niin kertomaan tavallaan sitä, että mitä siellä arjessa
oikeasti, minkälaista osaamista. Ja sitten minä ajattelen näitä lasten moniongelmaisuuksia, ja mitä kaikkea
siihen, niin siellä puhutaan jo niin vahvoista neurologisista häiriötiloista, ja mielenterveyden, että kyllä siellä
vahvaa osaamista kaivataan, myös, että sehän on tietysti meillä se, että kouluttautuminen on se ykkösjuttu.
Mitä enemmän saadaan resursseja ja rahaa kouluttautua, niin sen paremmin pystytään palveluun
vastaamaan. Ne olivat meidän ohjaajiemme terveiset, että please, älkää viekö meidän koulutusrahojamme,
että mieluummin niitä lisää, että päästään. Koska mitä enemmän me tiedämme, mitä enemmän me
osaamme, mitä enemmän meillä on ammattitaitoa, niin sen paremmin sitä asiaa pystytään ja päästään
asian ytimeen kiinni.

Lauri Lehto: Joo. Paula.

Paula Hirvisaari: Eli vielä tuohon Jyrkin puheenvuoroon, olen siis kanssa hämmästynyt, niin kuin Lauri
sanoit, että miten niitä hakijoita tai tulijoita ei ole. Mia, viittasit siihen, että pitää mennä tuonne kaduille ja
toreille jotenkin, ja varmaan käyttekin, kun minä ajattelin, että onhan niitä, ainakin tuolla Kouvolan päässä,
kun itse asun, niin näitä Viranomaiset manskilla ja muita tapahtumia. Oletan, että pelastuslaitos siellä aika
vahvasti on. Toki minun lähipiirini voi olla niin vääntynyt kieroon, että siellä on kyllä kaiken maailman
palomiehiä ja poliiseja siellä ja täällä. Mutta mielenkiintoinen ilmiö, ja en ole en ole tosiaan kyllä
ajatellutkaan, että teillä pelastuslaitoksella voi tällainen pulma olla.

Jyrki Kutvonen: Tosin ongelma myös… se varmaan aiheutui siitä, että nyt on eläköitymässä porukkaa, mutta
ei hirveän paljon kuitenkaan, koska se nousee koko ajan.

Lauri Lehto: Joo.

Jyrki Kutvonen: Mutta tästä on esimerkiksi hyvä esimerkki, meillä on ihan johtava ensihoidon koulutus
Kotkassa Xamkilla, mikä on ihan maankuulu, sehän valmistaa koko ajan ensihoitajia, ja niistä on taas
ylitarjontaa. Eli kertoo siitä vähän että, se on täällä paikallisessa, niin silloin on ylitarjontaa, sitten kun se
350 km:n päässä ruuhkasuomessa, niin onko se oikea paikka.

Lauri Lehto: Juuri näin. Oletteko tähän muuten miettineet minkäänlaisia keinoja sitten taas puolestaan
tähän, kun se koulutus kerran ei ole täällä meidän omissa käsissämme maakunnassa samalla tavalla kuin
sitten vaikka ensihoitajan koulutus on?

Jyrki Kutvonen: No sehän on jännä yhtälö, kun sehän on valtion koulu, ja me olemme olleet tähän asti
kunnan tekijöitä, että muuttuuko se. Toki nyt nythän oli, Helsinkihän oli pitkään, nehän ovat kouluttaneet
vuosikausia itse.

Lauri Lehto: Joo.

Jyrki Kutvonen: Sehän, Helsingin pelastuskouluhan loppui, tai piti loppua, ja se, nyt ne saivat uudelleen
siihen rahoituksen ja jollain tavalla se pyörii, en nyt tiedä tarkkaan tällä hetkellä sitä tilannetta. Hehän ovat
ihan lirissä, heillähän on asemia kiinni sen takia, kun ei ole henkilöstöä. Eli siellä on AVI taas puuttunut,
koska ei ole henkilöstöä, he ovat saaneet sakkoja siitä.

Lauri Lehto: Juuri näin. Eli tämä työvoimapula koskettelee myös pelastusalaa, ei ainoastaan meidän,
aiemmin puhuimme lääkäripulasta, nyt puhutaan hoitajapulasta ja näin.

Mia Kudel: Juuri olin tätä sanomassa, että tavallaan nämä sotealan, ja kuulen tässä, että pelastus ja kaikki,
niin onko tämä jotenkin meidän, mihin he sitten menevät? Kun sosionomejakin valmistuu tosi paljon
kuitenkin, että kun olen kuullut, että varhaiskasvatus ottaa sieltä, napsii, ja totta kai jokainen ottaa omia
ammattilaisiaan, mutta että jotenkin… jos ajatellaan Suomea kokonaisuudessaan, niin jos meillä on kohta
pulaa vähän joka alalla, joka liittyy vähän tänne sotepuolen, luen nyt Jyrki teidätkin sinne samalle puolelle,
mutta se, että millä me saamme tätä nostetta tänne puolelle, että täällä on ihan jees olla? Ja että ovatko
nämä hyvinvointialueille siirtymiset, tekevätkö nämä nyt oman vaikutuksensa, että nuoriso vähän karttaa,
ja onko joku ”yksityinen vastaan kuntayhtymä” -juttuja, vai mikä tässä on se, mikä klikkaa, että tänne ei
tulla? En tiedä, en osaa sanoa.

Paula Hirvisaari: Niin, kyllä minä näen jotenkin ongelmaksi sen sellaisen valtavan negatiivisuuden, tai minä
ajattelen, että kaikki… hyvin harvoin vaikka nyt lehdestä lukee kovin positiivisia uutisia, mitä sotealaan
liittyy. Toki toivon, että sitä positiivistakin uutisoitavaa olisi, mutta kyllähän sellainen, ollaan jotenkin,
liemestä toiseen pompitaan, että jossakin ongelmissa koko ajan. Eihän se varmasti vetoa lisää. Nyt vain
positiivisia uutisia!

Lauri Lehto: Kyllä, niin, niin.

Mia Kudel: Ja mahdollisuuksien tekemistä. Minä ajattelen aina, että meistä itsestämme on kaikki kiinni. Jos
minäkin näkisin niin, että ei täältä näy mitään, en halua, en tule sinun kanssasi Paula tekemään samalle
hiekkalaatikolle töitä, niin eihän se mitenkään toimi. Mutta jos minä olen sitä mieltä, että hei Paula, sinun
ammattitaitosi on minulle vain rikkaus, se on ihan sama siellä laitoksen sisällä. Yksi tykkää tehdä, yksi
haluaa opiskella tuota, kolmas, neljäs, tuota, niin sehän on vain rikkaus sille laitokselle se ammattitaidon
lisääminen. Se on se toisten kunnioittaminen vain siellä, kun tänään juuri tästä asiasta keskustelin ohjaajien
kanssa…

Lauri Lehto: Joo.

Mia Kudel: …tästä lasten kanssa käytävää keskustelua. Ne vain sieltä nousevat.

Lauri Lehto: Juuri näin. Tässä kun selvästi nyt nousee tämä henkilöstönäkökulma, se, minkä tuossa
aikaisemmin mainitsit jo, tämän henkilöstön hyvinvoinnin. Kerroit, että sen strategiasta bongasit, sehän on
yksi näistä meidän päättäjien korostamasta painopisteistä tärkeimpiä. Siellähän toinen oli tämä
asiakasnäkökulma, asiakaskokemus, sen vahvistaminen, ja kolmas tietysti on tämä taloudellisuus
realiteettina. Jos mennään tähän henkilöstönäkökulmaan, niin minkä pitäisi sitten muuttua
hyvinvointialueella, jotta… ajatellaan vaikka nyt, meillä olisi sitten tulevaisuudessa pelastajia ja meillä olisi
niitä sosiaalialan ammattilaisia ja terveysalan ammattilaisia, lääkäreitä, hoitajia, sosionomeja, ohjaajia,
lähihoitajia tällä alueella riittävästi. Mitä meidän pitää tehdä, mikä on se viesti meiltä nyt valmistelijoille ja
johtajille? Paula.

Paula Hirvisaari: No itse ainakin näen, se on nyt ehkä tuolta nuorisopsykiatrialta ja varmaan laajemmistakin
palveluista, että toivoisin esimiestyötä lähemmäs niitä yksilöitä. Voi olla sellaisia tilanteita jo, vaikka esimies
käy kerran viikossa paikalla, toki hän on tavoitettavissa siis muuten, että ei ole kyse siitä, ettei heitä
ollenkaan olisi. Toki on myös paljon vaihtuvuutta, että sellaisia jotenkin, esimiesten tai esihenkilöiden
hyvinvointiin ja siihen, että heitä olisi riittävästi. Ajattelen, että se olisi, uskon siihen, että se näkyisi myös
työntekijöille ja lisäisi työntekijöiden hyvinvointia, ja se, että päästäisiin kehittämään…paljon on varmasti
yksiköissä kehitetty toimintaa, mutta sitten sitä ei saada käyntiin, kun sieltä puuttuu joku, tavallaan se
vähän eteenpäin työntävä voima tai se, joka tavallaan omistaisi sen prosessin. Ja toki lääkäripula,
ylilääkäripula on yksi iso asia, sitä me emme varmasti tällä porukalla tässä ratkaise, sitä on yritetty ratkaista
monta vuotta. Mutta nämä ovat ainakin sellaisia ajatuksia, mitä minulle tulee ensimmäisenä mieleen.

Lauri Lehto: Juuri näin.

Mia Kudel: Jotenkin minä ajattelisin, että se, että siellä on riittävästi niitä käsiä. Ja minä ymmärrän ihan
täysin kaikki taloudelliset paineet siellä, kuuntelin sitä sinun pitämääsi juttua, ja siinä oli se, että rakenteita
muuttamalla. Joo, mutta ettei niinkään sieltä säästämällä tai pois ottamalla, mutta jotenkin minä
ajattelisin… että omalle työporukalle suuri miljoonakiitos, siellä on ihan mielettömän joustava porukka.
Ilman sitä joustavuutta sitten aina itse miettii, että kuinka kauan se voi jatkua, että jos joku sairastuu nyt
yllättäen vaikka iltavuorossa, niin siellä ollaan heti vaihtamassa vuoroja, mitkä on jo listattu seinälle, ja
tehdään sitä ja tätä tällaista. Että sitten tehdään kuitenkin niin, sitten se pitäisi olla vähän, ettei se olisi niin
haavoittuvainen tavallaan, että sitten olisi sitä väkeä. Vähän rahaa ja työntekijöitä kaivattaisiin, pikkuisen
käsiä lisää. Mutta itse olen nyt kuutisen vuotta, vai kohta seitsemän vuotta painanut vähän kahta duunia
sitten hiljakseen tässä, että eihän tässä kukaan nuorene, että tulee tuota ikää vähän lisää, niin se, että
toimin, totta kai toimin silloin ohjaajana ja olenkin se henkilö, joka hälytetään heti, jos on joku, ettei saada
sijaista tai muuta. Mutta että jotenkin aina ajattelisi, että nähtäisiin se, että kun kehittää, itse olen pyrkinyt
kehittämään sitä oman laitoksen toimintaa vastaamaan niitä palvelutarpeita ja miettimään sitä, siihen saisi
tavallaan sen vastauksen, että hei tässä voisi olla vähän lisää ihmisiä.

Lauri Lehto: Juuri näin. Ymmärrän.

Mia Kudel: Että se olisi se tärkein. Ymmärrän, että palkkakustannukset kaikki ja niin edelleen, mutta silti
jotenkin vaan niitä käsiä lisää.

Lauri Lehto: Niin, siellä, missä niitä tarvitaan, niin siellä niitä pitää olla.

Mia Kudel: Koska siellä niitä vain joka päivä tarvitaan paljon niitä käsiä.

Lauri Lehto: Täsmälleen.

Mia Kudel: Kuten siellä Paulankin toimissa.

Lauri Lehto: Juuri näin.

Jyrki Kutvonen: Tästä tuli juuri, tartuin tähän Mian kommenttiin, että kun on tällainen pienyksikkö,
seitsemän henkeä, sinä sanoit, joku sairastuu, niin sieltä löytyy heti apu. Nyt me lähdemme jumalattoman
isoa systeemiä kokonaisuudessa, mitä tulee tapahtumaan? Se on niin kasvotonta se touhu siellä, eli tämä
on yksi sellainen seikka, mikä tässä eniten huolestuttaa. Mennään tosi isoihin yksiköihin, ja koko aika
suuremmaksi ja suuremmaksi vain. Ja tuskin he Kouvolassakaan ovat hirveän mielissään siitä, että se
sairaala tuli tähän näin, eikä jatku kahdessa paikassa.

Lauri Lehto: Kyllä. Tämä alueen kaksinapaisuus on varmasti yksi, että väestö on niin tasaisesti jakautunut
Kouvolaan ja sitten tänne eteläisen Kymenlaakson päähän.

Paula Hirvisaari: Tuohon Jyrkin kasvottomuuteen minun täytyy, juuri se, että olisi niitä lähiesimieshenkilöitä
ja se johtaja olisi tarpeeksi lähellä, häneltä saisi sitä tukea. Vaikka organisaatio on itsessään valtava ja ehkä
kasvoton, mutta siinä olisi joku, jota lähestyä sitten jos ja kun niitä pulmatilanteita tulee. Ja sitten vielä
jotenkin siihen työntekijöiden hyvinvointiin, tämä on nyt ihan omakohtainen kokemus, mutta minulla on
ollut vaikka se e-passietu, mikä tänä vuonna on ollut ihan tosi merkittävä. Se, että sitä on voinut vaikka
käyttää hierontaan, jos on halunnut. Tällaiset asiat ovat ainakin itselleni työntekijänä merkityksellisiä. Ja se,
että minulla on henkilökohtaisesti kokemus, että työnantajapuolelta on myös joustettu oman elämän
tarpeisiin, mutta en voi olla mainitsematta vaikka lehdestä luettua liukumien poistoa, että kyllähän se sitten
taas meidän työyhteisössämme paljon näköjään aiheutti paljon haasteita, että miten nämä hoidetaan.
Meillä on kuitenkin suurin osa työntekijöistä pienten lasten vanhempia, lapsilla on harrastukset, menot,
mihin pitäisi päästä vähän aikaisemmin lähtemään. Ja sitten meille tulee tavallaan, pistetään sellaisiin
liekoihin, mitä ei siellä ehkä rivissä ymmärrä, että miten tämä vaikka parantaa meidän työntekoamme, tai
miten tämä edesauttaa hoitamaan potilaita. Meille tulee vähän tällainen, ehkä keinotekoinen, ulkoa
asetettu raja.

Lauri Lehto: Juri näin. Joo, ja yksi iso muutoshan oli Kymsote, 2019 aloitti, niin kaikkien kuuden kunnan,
tietysti sitten nämä sotepalvelut ja sitten sairaanhoitopiiripalvelut vietiin saman katon alle, niin tuli yksi
työnantaja. Tällä oli sellainen vaikutus, että tällainen keikkaileminen, eli tällainen tuntitöiden tekeminen,
sitten vaikka Kouvolan kaupungin sairaanhoitaja ei voinutkaan enää tehdä keikkaa Kaarean
sairaanhoitopiirissä tai Haminassa tai näin, että alkoivat tulla ylityötunnit niin sanotusti täyteen. Ja kun on
yhdellä työnantajalla tällä alueella tavallaan tällainen monopoliasema, niin sitten kääntyi tältä osin vähän
itseään vastaan, että jos joku haluaa tehdä paljon töitä jossakin elämänsä vaiheessa, niin se ei nyt
välttämättä ole sitten enää samalla työnantajalla mahdollista.

Mia Kudel: Ja siinähän on tärkeää vain huolehtia siitä, että jaksaa ja…

Lauri Lehto: Totta kai.

Mia Kudel: …kuinka hän jaksaa sitten, ettei ole niin paljon töitä, ettei enää selviydy omasta työstään.
Ajattelisin tuota yhdistymistä, niin me aloitimme lastensuojelussa, lastensuojelulaitosten esimiehet
kokoontumaan jo puolitoista vuotta ennen yhdistymistä. Meillä oli aika kivuton yhdistyminen, voin sanoa
ihan suoraan. Meistä on kehkeytynyt, meistä kuudesta todella tiukka, hyvä, luotettava porukka, jolla niin
kuin… tietää aina, että on joku peili jossakin, kun on joku pulmallinen lähiesimiesjuttu. Sillä tavalla
ajattelisin, että toivoisin ehkä vielä jotenkin sitä Kotka-Kouvola rajamaaston mataloitumista, että olisimme
vain sitä yhtä samaa jotenkin enemmän.

Lauri Lehto: Juuri näin.

Mia Kudel: Ei niin vahvaa vastakkainasettelua ehkä, mitä…ehkä itselläni voi olla väärä kuva, mutta… ehkä on
vielä.

Lauri Lehto: Tässä voi olla vielä vähän töitä edessä.

Mia Kudel: Voi olla!

Lauri Lehto: Juuri näin. Joo, hei tällainen ajatus tuli tässä mieleen nyt, kun Paula olet kehittämässä näitä, tai
kaikkihan me olemme näitä yhdessä kehittämässä, mutta sinä olet tässä hankkeessa nyt aktiivisesti yhtenä
valmistelijana mukana, eli tarkoitan nimenomaan tätä tulevaisuuden sotekeskushanketta ja myös tämän
terapian navigaattorin tässä mainitsit, eikö vain?

Paula Hirvisaari: En ole ehkä terapianavigaattoria maininnut, koska se on siis aikuisten palvelu.
Interventionavigaattori on tulossa, en ole ehkä vielä siitä tässä puhunut, mutta voi olla, että olen maininnut
jossain kohtaa.

Lauri Lehto: No niin, tämä oli jo tällainen etiäinen tässä näin. Miten te, ihan varmasti kaikkialla Suomessa
pohditaan nyt ankarasti sitä, että miten hyvinvointialueella tämä saadaan, tämä rahoitus riittämään. Koko
Suomessa näyttäisi puuttuvan 1,5 miljardia, koko pakettihan on sellainen 21 miljardia ja sitten se 1,5
miljardia päälle sitten siihen, eli kaikkien hyvinvointialueiden rahat yhteenlaskettuna, näin isosta rahasta
puhutaan. 1,5 miljardia puuttuu ja meiltäkin näyttäisi, kaikkialla oikeastaan näyttäisi, että on aika haastava
tilanne. Yksi vaihtoehto on, että valtio antaa lisää rahaa ja Suomi panostaa entistä enemmän näihin
hyvinvointialueiden palveluihin, varmasti tietysti tätäkin mietitään, mutta yksi keino on ollut sitten tämä
palveluiden uudistaminen. On puhuttu digitalisaatiosta ja etäpalveluista ja asiakasohjauksen
rakentamisesta ja sitten tästä integraatiosta, että miten vaikka pelastustoimen palvelut ja ensihoito ja muut
mahdolliset palvelut, vaikka kotihoidon palvelut, voitaisiin kytkeä entistä paremmin yhteen. Mitä te tästä
alan oikeina ammattilaisena ajattelette, näistä uudistuspuheista? Paula.

Paula Hirvisaari: Olen hyvin vahvasti tämän uudistuspuheen kannattaja ja ajattelen, että juuri tämä
mainittu interventionavigaattori esimerkiksi on yksi sellainen keino. Tavoitehan siinä on, että sitten se
vähentäisi meille sitä jatkuvaa arviointia, että joskushan voi olla niin, että nuoresta vaikka vanhempi on
huolissaan ja hän ottaa yhteyttä koulun terveydenhoitajaan. Terveydenhoitaja tapaa ja arvioi ja ohjaa
kuraattorille tai psykologille, joka koululla tapaa ja arvioi, ja sen jälkeen nuori mahdollisesti ohjataan vaikka
nuorten matalaan, jossa häntä tavataan ja arvioidaan, ja sitten lopputulos on se, että joka tapauksessa,
vaikka päätyy nuorisopsykiatrialle, ja siellä jälleen vähän arvioidaan, että me pääsisimme eroon sellaisesta
jatkuvasta arvioinnin kierteestä, ehkä aina uudelleen aloittamisen kierteestä. Sitähän varmasti tämä
meidän yhdistymisemme mahdollistaa, sitä, että tehtäisiin jotenkin samankaltainen arvio, ja me muut
voisimme hyödyntää sitä. Totta kai on myös, kun se on ihan tosiasia, että sellainen arvio, mikä tehdään
vaikka koulun toimijoiden toimesta tai opiskeluhuollossa, niin se ei varmasti täysin vastaa
erikoissairaanhoidon tarpeita, koska siellä puhutaan sitten niin paljon vakavammasta oireilusta, mutta
päästäisiin, sellainen perusarvio saataisiin tehtyä, ja saataisiin hyödynnettyä sitä toisten tuottamaa tietoa.
Ja sitten ajattelen, että tämä kaikki digitalisaatio muutenkin, että nuorethan meillä ovat tosi näppäriä
käyttämään erilaisia digitaalisia palveluita. Mielenterveystalossa on paljon sellaisia omahoito-ohjelmia,
joihin nuoria pitäisi jotenkin enemmän osata ohjata. On mahdollista tehdä etäterapiaa tai nettiterapiaa,
kaikki tällaiset mahdollisuudet toki voisivat näitä kustannuksia leikata. Täällä oli joku jossakin näissä
podcasteissa, oli meidän digiporukkamme täällä myös, kuuntelin sellaisen jakson, ja siinä mietittiin, että
onko joku porukka, kenelle digipalvelut eivät sovi sinänsä, niin minä ajattelen, että siinä kohtaa, kun on kyse
oikeasti tosi vakavista psykiatrisista häiriöistä, niin silloin varmasti ei voi pelkästään etänä tavata, että silloin
pitää asiakasta tavata kasvotusten. Mutta on myös tällä nuorisopsykiatrian tavalla varmasti
hyödynnettävissä.

Lauri Lehto: Juuri näin. Mainiota, hyvä vastaus.

Mia Kudel: Paulaa komppaan täysin, ja sitten tietysti ajattelen, että kun siellä sitten arviointia tehdään, niin
se olisi se yksi tieto, mutta se tieto myös kulkisi siinä muuttumattomana tai lisäyksien kera, jolloin se tulee
meille. Meille korjaavaan kun kuitenkin, jos on niitä lapsia, joita joudutaan sijoittamaan, niin se tulisi sitten
ihan juurikin sieltä alkulähteeltä asti, koska me näemme sitä puolta, missä vanhemmat ovat jo tosi
väsyneitä. He ehkä saattavat kertoa jo kymmenettä kertaa, sitten he pitelevät päätään, he kertovat, että he
eivät jaksa enää puhua, he eivät jaksa enää. Ja ajatellaan sitten, murrosikäistä, joka nyt muutenkin on ehkä
aika sulavasanainen, kaikki tietävät, ja paljon haluaa keskustella aikuisten kanssa, niin onhan se raskasta
heille. Että se tulisi, se siirtyisi, kun se tieto siellä jossakin saadaan, niin se lisäyksien mukaan siirtyy sieltä
polusta eteenpäin, ja silloin me pääsemme tarttumaan sitten siellä meidän, jo siellä loppupäässä olemme
sitä polkua, kun te siellä, ennaltaehkäisevässä alkaa tavallaan, tai teidän se ajatus. Niin jotenkin, että se
kaikki tavallaan, jotta se perhe saa siinä hetkessä, että ”no nyt me voimme”, koska se on aina kriisi. Se on
aina kriisi koko perheelle, kun sijoitetaan yksi tai enemmän, se on aina kriisi. Sen kriisin käsittelyn jälkeen
päästään vasta niihin oikeisiin asioihin. Ja jos he ovat jo niin väsyneitä ne vanhemmat, että ”me olemme nyt
jo Nupolla kerrottu, matalassa kerrottu, koululle kerrottu, terkkarille kerrottu, lääkärille kerrottu, sille, tälle
ja tuolle, pitääkö meidän vielä kertoa?”, kysyi yksikin kerran minulta, sanoin, että valitettavasti. Että se
tiedonkulku edelleen tänä päivänä, se, että vain juurikin siinä muodossa, että se helpottaisi varmaan
monen tekijän työtä.

Lauri Lehto: Juuri näin, tai vähennetään päällekkäistä tekemistä, potilaan, asiakkaan kärsimystä.

Mia Kudel: Kyllä, nimenomaan. Tai sitten paikalle riittävän monta, ketkä tähän nyt kuuluvat, kuulemaan
yhdellä kertaa, että se perhe pääsee yhdellä kertomisella siitä jutusta.

Lauri Lehto: Tehdään yhden kerran ja kunnolla.

Mia Kudel: Niin! Juuri näin.

Lauri Lehto: Hyvä, kiitos Mia.

Jyrki Kutvonen: Jos nopeasti puutun tähän, te puhutte näistä nuorista, että jos tulee etä- ja digipalveluja.
Tämä meikäläisen ikäluokka ja etenkin vanhemmat. Tällaiset etä- ja digipalvelut, heillä ei ole älypuhelimia,
tietokoneet heillä ehkä on, mutta osaavatko he käyttää, vielä käytetään kaiken maailman
pankkikorttitunnuksia ja muuta, meillä on erittäin hankala mennä hoitamaan niitä asioita. Eli tässä varmaan
menee sellainen reilu puolikas sukupolvi / yksi sukupolvi, ennen kuin me pääsemme tähän digiin ja etä- ja
tällaiseen. Nämä nuoret pystyvät kyllä toimimaan näin, mutta sitten minusta vanhemmilla ja minunkin
ikäluokallani. Plus kaikilla ei ole niitä välineitä, kun puhutaan tänä päivänä, oliko se 10 % väestöstä käyttää
80 % meidän rahoistamme, tai niihin menee rahaa niihin palveluihin.

Lauri Lehto: Aivan.

Jyrki Kutvonen: Tässä on varmaan suuri osa juuri tätä. Meidän väestömme ikääntyy, yhdeksänkymppinen
on ihan tätä päivää, kun tuolla kohtaa kentällä heitä. He asuvat yksinään hyvin vaatimattomissa
olosuhteissa, saattaa olla se omalääkärikäynti sen kahden viikon aikana, tällainen kontakti. Hän pääsee
jonkun kanssa puhumaan tai jos kotihoito käy ehkä kolme kertaa viikossa, se on heille sellainen tapahtuma.
Sitten, jos kaikki menevät etään ja digiin ja tällaiseen, niin nekin jäävät vielä pois. He syrjäytyvät myös, he
vanhat ihmiset, ei pelkästään nuoret.

Mia Kudel: Kyllä.

Lauri Lehto: Kiitos Jyrki. Ihan uskomattoman hyviä puheenvuoroja, eli tässä kuulijoillekin hyvä korostaa sitä,
että meillä sattumoisin tänään on vieraana tietenkin tässä lastensuojelun ja nuorisopsykiatrian
ammattilaisia, ja sitten pelastustoimen ammattilainen, että sen takia tänään on puhuttu vähän vähemmän
muista asiakasryhmistä, kuten ikääntyneistä, jotka Jyrkikin tässä nosti esiin. Mutta äärimmäisen tärkeä
huomio, Kymenlaakso, onko tällä hetkellä Suomen kolmanneksi nopeimmin ikääntyvä, väestörakenteeltaan
maakunta, ja ihan siellä kärjessä ollaan. Kaikille digi- ja etäpalvelut eivät sovi, ja sen takia on tietysti tärkeää,
että osaa käyttää niitä, ketkä niitä niistä hyötyvät, ja osaavat niitä käyttää. Ja taas se vapauttaa sitten
tietysti voimavaroja näille, ketkä tarvitsevat kasvokkain tapahtuvaa.

Mia Kudel: Ja minä ajattelisin vielä tuohon Jyrkin kommenttiin, että kun se voi olla se yksi kontakti kerran
kahdessa viikossa, niin siihen olisi oikeasti aikaa, että oikeasti, aidosti olisi aikaa kohdata se ihminen. Se voi
olla sille hyvin merkityksellinen, se on meidän työssämme se voi olla se yksi ainut aikuinen, joka sinua
pystyy kuuntelemaan tai pysähtyy kuuntelemaan, tai antaa sen aidon, oikean läsnäolon. Se on ihan sama
siellä ikäihmisellä, kun menette käymään ja joudutte ottamaan, niin se voi hänelle olla se, että varmaan
saattaa kahvitkin keittää siinä teidän hoitonne jälkeenkin vielä, jos on kykenevä ja niin edelleen. Se ihmisen
aito kohtaaminen, sitä ei voita mikään koskaan digi, miten se sanotaan, jotenkin! Digiaika! Sitä ei voita
digiaika.

Lauri Lehto: Juuri näin, viimeisen kysymyksen aika. Kysyn teiltä jokaiselta saman kuin kaikilta meidän
vierailta, että miltä sinun mielestäsi näyttää hyvinvointialue täällä Kymenlaaksossa viiden vuoden päästä?
Kuka haluaa olla, aloittaako Paula?

Paula Hirvisaari: Toivoisin, että meillä olisi yhtenäisempiä palveluita, meidän kaksinapaisuutemme
alueellisesti ei varmastikaan tästä tule häviämään, elleivät kaikki muuta Myllykoskelle! Mutta ehkä toivon,
että palveluiden osalta se voisi olla yhtenäisempää, ja että hoitoon pääsisi ja tuen piiriin nopeammin. Ja
jotenkin näin työntekijänä toivon sellaista positiivista meininkiä ja ehkä rauhaa tehdä asioita, ettei koko
ajan ole joku ihme hässäkkä menossa.

Lauri Lehto: Juuri näin, hyvä.

Mia Kudel: Jatkaa tuosta soljuvasti eteenpäin, että ajattelisinkin juuri näin, että näen sen samalla tavalla.
Sitten vielä se, että kun se työntekijä on kuitenkin se kaikkein arvokkain pelinappulaa siellä
hyvinvointialueellakin, niin sen tärkeämpää asiaa, kuin sen hyvinvoiva henkilöstö. Se on vähän kuin panisi
rahaa pankkiin, kun panostaa niihin työntekijöihin. Joskus se voi ottaa vähän enemmän sieltä pussin
pohjalta, mutta kyllä se yleensä on aika pieni kiitos, pieni arvostus, joku sellainen. Itse pyrin ainakin
antamaan paljon hyvää palautetta, kun sen aika on ja niin edelleen, että kyllä minä sellaisessa… jos vain
mennään ja tehdään ja siellä ei ole koskaan sitä saatua palautetta, niin se vaan on hirveän tärkeää.

Lauri Lehto: Kyllä.

Jyrki Kutvonen: No aikamoinen kristallipallo pitää olla, että pystyy viiden vuoden päähän ennustamaan,
mutta koko ajan, kun muututaan ja muutetaan jotain, niin jos päästäisiin vaikka viiden vuoden päästä
siihen, että olisi jonkun aikaa vähän pysyvääkin. Eli tehtäisiin jotain rakentavasti, ettei koko ajan muuteta
jotain.

Lauri Lehto: Juuri näin.

Jyrki Kutvonen: Siinä ei kukaan pysy siinä kehityksessä mukana, koko aika muutetaan, eli saataisiin sellainen
rakentava muutos siihen aikaiseksi.

Lauri Lehto: Ja pysyvä.

Jyrki Kutvonen: Niin, ja pysyvä. Totta kai kehitytään, pitää kehittyä.

Lauri Lehto: Totta kai, ilman muuta.

Mia Kudel: Juuri ihan samaa ajattelisin sillä tavalla, että huomioidaan, että missä tilanteissa on mikäkin. Se
on ihan selvää että johdon ja kehitysyksiköiden täytyy mennäkin, siellä luodaan ja siellä katsotaan
eteenpäin, mutta katsotaan myös sinne ruohonjuuritasolle, että hei, nämä käsittelevät vasta yhdistymistä,
nämä vasta nyt ottavat tämän hyvinvointialueen haltuun, niin ei siellä ole sitä motivoitunutta vastaanottoa,
siellä tulee heti se ”pah taas joku juttu, ei kerkeä”, ja niitä ei kerkeä mieltämään. Se, että on riittävän
aikaisin.

Lauri Lehto: Ja sitten ei saada mitään aikaiseksi.

Mia Kudel: Ei saadakaan.

Lauri Lehto: Hyvä, hienoa. Meidän aikamme alkaa olla lopussa, lämmin kiitos, todella, todella hyvästä ja
arvostavasta, kiinnostavasta keskustelusta. Tänään meillä oli vieraana projektikoordinaattori Paula
Hirvisaari, pelastustyöntekijä-palomies Jyrki Kutvonen ja palveluesimies Mia Kundel. Kiitos vielä kerran ja
oikein paljon voimaa ja virtaa teille hyvinvointialueen käynnistymiseen.

Mia Kudel, Jyrki Kutvonen, Paula Hirvisaari: Kiitos paljon.