Asukaslehti 28.6.2023

Yhden suuren perheen äiti 

Perhehoitajana Taina Einola on äiti ja äitihahmo, jonka kodin ovet ovat pitkään olleet avoinna kriisin kohdanneiden perheiden lapsille.

Teksti ja kuvat: Iiris Mäntymaa 

– Haaveilin aina suurperheestä, kouvolalainen Taina Einola perustelee. 

Tästä kaikki alkoi: toive omasta perheestä ja ilo, jonka lasten kanssa oleminen sai aikaan. Ensimmäiset lapsenvahtikeikkansa Einola teki ollessaan itsekin vasta lapsi. Yksitoistavuotiaasta korialaistytöstä oli ihanaa, kun koulun jälkeen pääsi hoitamaan ja leikittämään itseä nuorempia serkkupoikia.  

Einola on aina pitänyt lapsista ja tiennyt, että haluaa oman perheen, mieluiten ison sellaisen. Tuolloin tiedossa ei kuitenkaan ollut, että onni lasten huolehtimisesta eskaloituisi myöhemmin elämäntyöksi perhehoitajana. 

Lähti vähän rönsyilemään

Puolisonsa Vesan Einola tapasi 28 vuotta sitten. Toive perheestä toteutui, syntyi kolme lasta. Oma koti rakennettiin vanhan sukutilan entiselle perunamaalle. 

Ajatus perhehoitajaksi ryhtymisestä heräsi biologisten lasten kasvua seuratessa. Tuolloin perhepäivähoitajana työskennellyt Einola päätti osallistua sijaisvanhemmuusvalmennukseen. 

Nyt biologiset lapset ovat jo lentäneet pesästä, mutta Einoloiden kotona eletään edelleen lapsiperhearkea. Tällä hetkellä talossa asuu pitkäaikaisesti kaksi alakouluikäistä lasta, jotka sijoitettiin perheeseen aivan pieninä. Heidän lisäkseen kotiin on asettunut kaksi lasta lyhytaikaiseen perhehoitoon. 

Viikonloppuisin yhdeksänpaikkainen ruokapöytä ei enää välttämättä riitä, sillä Einolat toimivat lisäksi tukiperheenä viidelle lapselle ja lomittajina toiselle sijaisperheelle. 

– Se lähti vähän rönsyilemään, Einola hymähtää. 

Kun kriisi yllättää ja voimat loppuvat

Perhehoito on ensisijainen keino tarjota lapselle koti silloin, kun lapsen parhaaksi katsotaan asua poissa omien vanhempien luota. Perhehoitoa tarjotaan sekä lyhyenä että pidempiaikaisena ratkaisuna tilanteesta riippuen. Kun lapsi on sijoitettu pitkäaikaiseen perhehoitoon, voidaan puhua sijaisvanhemmuudesta ja sijaisperheestä. 

Sijoituksen taustalla olevia syitä voi olla lukuisia, mutta niillä kaikilla on yhteinen nimittäjä: perheen sisäinen kriisitilanne, jonka johdosta vanhemmat eivät kykene enää huolehtimaan lapsesta. 

Apua perheille tarjoavat myös tukiperheet ja -henkilöt. Heidän tehtävänään on kulkea lapsen rinnalla, toimia kuuntelijana ja tarjota yhteistä tekemistä. Tukisuhde voi helpottaa vanhempia jaksamaan, kun lapsi voi viettää esimerkiksi viikonloppuisin aikaa luotettavan aikuisen seurassa. 

Kymenlaaksossa perhehoitoa ja tukisuhdetoimintaa organisoi hyvinvointialueen sosiaalipalvelut. Lasten sijoittaminen perhehoitoon edellyttää lastensuojelun asiakkuutta.

Tavallista arkea

Einola on täysipäiväinen perhehoitaja ja sijaisvanhempi, mutta vierastaa ajatusta siitä, että kyseessä olisi ammatti. Ennen kaikkea hän kokee olevansa kotiäiti. 

Kotiäidin arjen rytmityksestä vastaavat lapset, kuten missä tahansa perheessä. Rutiinit aamutoimista kouluun lähtöön ja päivällisestä iltatoimiin ovat viikkojen peruspilarit. Lasten ollessa koulussa Einolan aika kuluu pitkälti kotitöitä tehden. Omaa aikaa vietetään silloin kun sitä on. Kun lapset ovat nukkumassa, vaihdetaan kuulumisia puolison kanssa, päivisin ehtii toisinaan osallistua tuttuun jumpparyhmään. 

Kun talon väkiluku lisääntyy viikonloppuisin tukisuhdelasten vieraillessa, on aikaa yhteiselle tekemiselle perheen kesken – siis ihan tavallisille jutuille. 

– Isolla porukalla tehdään kaikenlaista. Kesällä mökkeillään Taavetissa, uidaan ja kalastetaan. Käymme metsäretkillä, pyöräilemässä ja leffassa. 

Rutiinit pidetään viikonloppuisinkin. Silloin kodin ruokahuolto lomailee, ja tilataan pitsaa. 

Biologista vanhempaa ei voi korvata

Einoloille talossa pitkään asuneet lapset ovat kuin omia, perheen biologisille lapsille he ovat sisaruksia. Taina ja Vesa Einolaa pitkäaikaisesti perheessä asuvat lapset kutsuvat äidiksi ja isäksi. 

– Tunneside muodostui helposti ja on aivan samanlainen kuin biologisiin lapsiinkin. 

Einola korostaa, ettei sijaisperheen tai vanhemman tehtävä ole ikinä korvata biologista vanhempaa. Lähtökohtaisesti on musertava päätös antaa oma lapsi huostaan toiseen kotiin. 

– Vaikka minä tunnen lapset kuin omikseni, pidän hirveän tärkeänä, että he tuntevat biologiset vanhempansa ja haluan tukea sitä suhdetta.  

– Koen arvokkaana yhteistyön meidän ja biologisten vanhempien välillä, kunnioituksen ja luottamuksen puolin ja toisin.

Taina Einola haluaa olla vanhempien luottamuksen arvoinen. Hänen mielestään on turhaa leimata vanhempia, jotka päättävät uskoa oman lapsensa asumaan toiseen perheeseen. 

– Joskus ei vain ole muuta vaihtoehtoa. Mielestäni osoittaa pelkästään hyvää vanhemmuutta, että osaa tunnistaa sen, etteivät omat voimat enää riitä tai että tässä elämäntilanteessa ei pysty tarjoamaan lapselle suotuisaa kasvuympäristöä.

Myös huostaanotetulle lapselle tulisi Einolan mukaan antaa rauha kasvaa ja kehittyä ilman leimaamista tai stigmatisointia. 

– Lapsi on taustasta huolimatta aina yhtä arvokas.

– Toivoisin, ettei lastensuojelua pidettäisi mörkönä. Sen tehtävä on kuitenkin auttaa perheitä. 

Einola ja lasten biologiset vanhemmat pitävät tiiviisti yhteyttä. Einolan mukaan yhteistyö on sujunut hyvin. Ikätovereihin verrattuna erilaiseen tilanteeseen lapset taas suhtautuvat luontevasti.  

– Jos on pienenä tullut perheeseen, niin lapsen silmissä on ihan luonnollista, että äitejä ja isiä on kaksi.  

– Syntymäpäiviä juhlitaan niin, että täällä on minun sukuni ja lasten biologinen suku samoissa juhlissa. 

Minä lupaan hoitaa sinua

On kulunut kolmetoista vuotta siitä, kun Einola päätti tarttua lehti-ilmoitukseen, jossa kerrottiin pian alkavasta sijaisvanhemmuusvalmennuksesta. Ensimmäinen, alun perin lyhyeksi kaavailtu sijoitus kesti lopulta melkein kaksi vuotta. Eikä side senkään jälkeen katkennut, vaan yhteyttä pidetään yllä tukisuhteena. Yli kymmenen vuotta kestänyt tukisuhde on kestoltaan harvinaisen pitkä. 

Einola on onnellinen ihmissuhteista, joita on sijais- ja tukiperheen vanhempana saanut elämäänsä.  

– Yksi kysyi, että saako tulla käymään vielä aikuisenakin. Vastasin, että totta kai, mutta sitten en enää kuskaa, Einola nauraa. 

Kaikki on siis mallillaan. Päällimmäinen arjen tunne on kiitollisuus. 

– Kiitollisuus siitä, että saa tehdä tätä ja kiitollisuus siitä, että nämä ihmiset ovat ympärillä. 

Einoloiden kotona niin aikuiset kuin lapsetkin ovat saaneet punoa toisiinsa merkityksellisiä, parhaassa tapauksessa koko elämän läpi kantavia ihmissuhteita. 

– Parasta on, kun kotona kaikki nämä toisilleen mitään sukua olevat lapset makailevat pitkänkin ajan jälkeen kylki kyljessä ja rapsuttelevat toisia päästä. 

Mieleen ovat jääneet erään perheen kanssa pitkään tukisuhteessa olleen lapsen sanat: ”Sä hoidat mua nyt kun olen pieni, mä lupaan hoitaa sua kun olet vanha.”